Lappu rintaan pitkän tauon jälkeen

On vierähtänyt jo aika kauan siitä kun olen viimeksi tänne mitään rustaillut ja myös siitä milloin olen viimeksi numerolapun rintaan kiinnittänyt.

Vuosi 2016 meni kisojen osalta ohi Lontoossa asumisen takia ja se olikin jo ihan ennalta mietitty juttu eli siinä ei muodostonut sen suurempia kriisejä itselleni.

Viimeisin juoksukisani. Sandis trail sprint 2016,
 jossa sijoitun 3.

Vuosi 2017 olikin sitten ihan oma lukunsa. Terveysongelmat alkoivat jo edellisen vuoden lopulla. Optimistisesti kuitenkin ajattelin niiden menevän ohi, että pystyisin kisaamaan kesällä, mutta toisin kävi. Jatkuvat hengitystieongelmat estivät kovan harjoittelun ja kunnon nousun. Vuosi menikin pohtiessa, että oliko koko homma tässä vai voisiko vielä ns. pohjalta nousta. Kisaaminen on ollut itselleni aina se urheilun suola. Olen äärimmäisen kilpailuhenkinen, joten kisat ovat olleet aina yksi suurimmista syistä miksi rakastan kovaa treenaamista. Toiset urheilevat hyvän olon tai ulkonäön takia, mutta minä urheilen kilpailujen vuoksi. Oma treenaamisenihan ei ole ollut oikein koskaan mitään suoranaista terveysliikuntaa, vaan tarkotuksena on aina ollut puskea kroppaa parempiin ja kovempiin suorituksiin. Viime vuonna päätin sitten laittaa ne kovimmat treenit ja tavoitteet hyllylle odottamaan ja keskittyä 100% opiskeluun ja töihin. Tietenkin liikuin silti paljon, mutta kyse ei enää ollut siitä, että olisin tähdännyt johonkin tiettyyn kisaan. Tajusin myös, ettei omaa kroppaa ole mitään järkeä lähteä pilaamaan jonkun kisan takia, koska faktahan on se, että kun  ne ns  parhaimmat kisavuodet ovat ohi niin ainakin itse haluan vielä senkin jälkeen pystyä elämään mahdollisimman täyspainoista elämää. Työni on ja tulee olemaan hyvin fyysistä niin ei ole tarkoitus huonontaa omaa suorituskykyä sen takia, koska nuorena oli vain pakko kilpailla ja treenata vaikka oli kipeänä. Vuosi 2017 siis oli urheilun saralla hyvin vaikea etenkin henkisesti vaikka tulikin tajuttua paljon tärkeitä asioita.

Juoksutreenejä tuli kuitenkin tehtyä myös vuonna 2017, vaikka
terveyden kanssa olikin paljon ongelmia. Kuva:K.Jääskeläinen

Keväällä olin hyvin varovainen ja kärsivällinen urheilun suhteen. Keskityin tietoisesti enemmän opintoihini ja työntekoon, koska toisen työni takia minulle kertyi treenitunteja joka viikko vähintään seitsemän, joten en ottanut elämää suurempia paineita siitä, vaikka en ehtisi tekemään ns. puhtaita triathloniin tähtääviä treenejä. Pikku hiljaa aloin sitten miettimään, että mitäs jos ilmottautuisi johonkin juoksutapahtumaan ihan ilman tavotteita ja kävisi vain juoksemassa siellä ilman turhia ennakopaineita.  Näin sitten teinkin ja ilmottauduin huomenna juostavalle puoli maratonille. Joo ei ehkä ihan kaikista järkevin tapa palata lappujuoksuihin aloittamalla heti puoli maratonista, mutta sen verran kuitenkin halua itseäni haastaa, etten lyhyempää matkaa nyt tällä kertaa halunnut juosta. Lyhyiden ja nopeampien matkojen aika on sitten kesällä.

Tänä vuonna olen suhtautunut treeneihin
paljon rennommin, eikä yksi väliin
jäänyt treeni enää kaatanut koko pakkaa.

Huomiseen juoksuun olen kuitenkin asettanut kaksi tavoitetta: maaliinpääsy ja hauskan pitäminen. Mitään ennätysjuoksua en todellakaan tule tekemään, koska oman pienen lisänsä juoksuun tuo se, että menen seuraavaksi yöksi ennen juoksua yövuoroon ja juoksun jälkeen myös yövuoroon eli en viitsi ihan piippuun itseäni vetää. Rennoin mielin siis huomista kohti ja lähden juoksemaan pitkää lenkkiä enkä mitään juoksukisaa. Rennolla fiiliksellä yövuoron jälkeen juoksemaan.

Muutosten kautta väsymykseen

Tänä vuonna blogini ei ole todellakaan päivittynyt samaan tahtiin kuin aikasemmin ja siihen on monta syytä:

•  ajan puute. Tänne kun rustailen tekstejä ihan vain fiilis- ja harrastuspohjalta

•  motivaation puute. Eipä sitä haluaisi joka kirjoituksessa jostain valittaa tai kirjoittaa muuten  negatiiviseen sävyyn.         

•  aiheiden vähäisyys. Kesä ja kevät meni enemmän tai vähemmän opintojen ja töiden parissa  ja   kun tekee vielä töitä, joissa pätee salassapitovelvollisuus niin eipä niistä täällä oikein mitään  pölistä. 

Tämä vuosi on ollut monella tapaa erilainen. Ei ainoastaan urheilun parissa vaan myös yksityiselämässä. Tänä vuonna tuli sellaine raja vastaan, että ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen etten laittanut kertaakaan minkäänlaista numerolappua rintaan kisaaminen mielessä. Ja juu eipä niitä numerolappuja tule rintaan laitettua muiden syiden takia. En siis asettunut kalkkiviivalle kertaakaan. Surullistahan se on varsinkin henkilölle, joka on kisannut koko elämänsä ja on ''hieman'' kilpailuhenkinen. Eniten koin kuitenkin pettymystä itseäni kohtaan. Koin, että olin epäonnistunut ihmisenä ja olin jotenkin huonompi kuin muut, vaikka eihän se tietenkään niin todellisuudessa ole. Mieli nyt kun kehittelee kaikkea omaa silloin, kun on paha olla, eikä saa toteuttaa itseään haluamallaan tavalla.

Kuva: Selina Ala-Nikkola

Seinä minulla tuli lopullisesti vastaan tämän vuoden kisojen kanssa viimeistään kesäkuussa, kun en ollut saanu koko vuonna yli kolmea viikkoa pidempiä täyspainotteisia treenijaksoja plakkariin. Omaa terveyttään on kuitenkin aikas turha pilata alle 25-vuotiaana. Tällä hetkellä tilanne tuolla saralla on se, että diagnooseja on ehdoteltu, mutta mitään varmaa ei ole pystytty toteamaan  ja tilanne on helpottunut siihen pisteeseen, että mitään akuuttia ei tällä hetkellä ole, mutta tutkimuksia jatketaan.

Jos urheilun saralla asiat eivät ole olleet ruusuilla tanssimista niin eivät ne asiat ole olleet sitä millään muullakaan osa-alueella. Opintojen, urheilun, töiden ja vapaa-ajan yhdistäminen on alkanut tuottamaan koko ajan enemmän haasteita. Opinnot vaikeutuvat ja kun nyt olen hakeutumassa alalle missä ei hirveästi haluaisi tehdä virheitä niin opintoihin on tullut panostettua entistä enemmän. Tällä hetkellä tavoitteeni on valmistua samaa aikaa oman vuosikurssini kanssa, joten töitä saa välillä tehdä todenteolla, että pysyy pää menossa mukana.

Kuva: Marisa Soulanto

Paljetti pysyy helposti kasassa, kun jokainen osa-alue (opinnot, työt, urheilu ja vapaaa-aika) on tasapainossa, mutta kun yksi palikka alkaa heilumaan niin alkavat muut huojumaan ihan vain solidaarisuuden takia. Tänä vuonna kun tuo urheilupuoli ei mennyt ihan niin kuin viime vuonna suunnittelin.

Urheilu on ollut minulle aina äärimmäisen tärkeä asia. Olen harrastanut kilpaurheilua ihan pienestä tytön tylleröstä lähtien ja nyt ensimmäistä kertaa jouduin kokemaan sen miltä tuntuu, kun ei pääse kisaamaan ollenkaan. Tuntui kuin pieni pala minusta olisi heitetty kielekkeeltä alas. Vapaa-aika ja urheilu ovat tarkottaneet usein samaa asiaa minulle ja nyt kun en urheillut niin minulla todella oli sitä kuuluisaa vapaa-aikaa, mutta sitten pintaan nousi niinkin huvittava juttu kuin se, etten osannut hyödyntää sitä aikaa mitenkään, koska sitä ei minulla ollut aikaisemmin ollut.

Tilanne oli vähän sama kuin laittaisi täysin kielitaidottoman henkilön vieraaseen maahan, jossa ei puhuttaisi sellaista kieltä, jota hän ymmärtäisi ja sitten vain katsottaisiin kuinka kauan menee ennen kuin hän alkaisi pikku hiljaa oppimaan uuden kielen ja selviämään omillaan.

Minulle tuo vieras maa tarkoitti vapaa-aikaa. Yhtäkkiä pystyin nähdä kavereita lyhyelläkin varoitusajalla, eikä tapaamisia tarvinut suunnitella kolmea viikkoa etukäteen. Pikku hiljaa aloin korvaamaan urheilemattomuuden aukon kuitenkin pikkasen väärällä tavalla. Otin töitä niin paljon kuin vain pystyin. Hukutin ajatukseni töihin ja purin pahaa oloani niin. Kesälomani oli kaukana lomailusta.

Syksyn alussa ehdin kuin ehdinkin hengähtämään viikon ennen kuin opintoni jatkuivat ja koin niin sanotusti pienen valaistumisen asioiden suhteen isovanhempieni verannalla makoillessa. On ihan okei sanoa olevansa väsynyt, oli se sitten henkistä tai fyysistä väsymystä. Ei se tee minusta tai sinusta yhtään sen huonompaa ihmistä. Tärkeämpää on se, että tajuaa milloin omat rajat tulevat vastaan. Itselläni ne tulivat siinä vaiheessa, kun tuli liikaa muutoksia. Olen tajunnut kuitenkin sen, että tämä on vain yksi kausi elämässäni ja tulen tätä aivan varmasti vanhempana naureskellen muistelemaan ja voin vain todeta, että omista teoistaan oppii aina jotain uutta.

Kausi paketissa

Kirjoittelinkin eilen jo Instagramin puolelle juttua siitä, että kisakauteni tai no ehkäpä tarkemmin sanottuna tavoitteellinen treenikauteni on tältä vuodelta ohi.

Se oli siinä. Nimittäin mun kisakausi, joka ei kyllä todellisuudessa päässyt ikinä edes alkamaan. Heinäkuulle suunnitellut kisat jäävät välistä ja maratonin juokseminenki tuntuu vähän liian kaukaiselta ajatukselta, mutta eihän sitä ikinä tiedä, jos lähtöviivalle innostun menemään elokuussa. Nyt vain treeniä alle ja rennosti katse kohti ensi vuotta! Silloin jos jolloin haluan olla kunnossa💪💪 © @kaneyaaz #running #juoksu #juokseminen #injury #juoksulenkki #hcr2017 #helsinkicityrun #running #instarunning #instarunners #löpning #laufen #hardlopen #runnerscommunity #runner #runners #halfmarathon #halfmarathontraining #puolimaraton #training #workout #treeni #triathlon @worlderunners #worlderunners#seemyrun #alwaysinbeta #newbalancesuomi @helsinkicityrun #garmin #garminfinland #teamairofin

Henkilön Katja (@katjamaista) jakama julkaisu 4. 07ta 2017 klo 7.07 PDT

Koko kevään kamppailin erilaisten terveysongelmien kanssa, mutta sitten toukokuun alussa pääsin tekemään täyspainoisia treeniviikkoja ja ajattelin, että kyllähän sitä vielä kisaamaan päästään. Noh sitten Helsinki City Run jäi juoksematta uusiutuneen jalkavamman takia ja treeneihin tuli taas tauko. Yritin pitää mielen posiitivisena, mutta eihän se helppoa ollut. Olo alkoi helpottua, mutta oma kroppa ei kuitenkaan tuntunut enää omalta. Tiesin/Tiedän jotain olevan vialla, mutta mitään selittävää syytä ei ole löytynyt. Olen harrastanut kilpaurheilua koko elämäni, joten oman kehon on oppinut tuntemaan todella hyvin. Tietää milloin väsymys on oikeasti vain laiskuutta ja milloin todella pitää jättää treenit välistä ja levätä mielummin. Kun keväällä olo alkoi tuntua hassulta, tiesin heti, ettei joku ole kunnossa, koska sen verran paljon olen juurikin kroppani kanssa tehnyt töitä.

Henkilön Katja (@katjamaista) jakama julkaisu 19. 06ta 2017 klo 9.54 PDT

On hyvin turhauttava fiilis, kun kaikki testit ( mitä lääkärit suostuvat ottaa) näyttävät normaaleilta, mutta oma tunne ei niitä tuloksia tue. Lääkärit hokevat, että olen aivan terve nuori, mutta eivät osaa katsoa kokonaiskuvaa ja sitä mitä kroppani on ennen sietänyt ilman minkäänlaisia ongelmia. Kesäkuun puolessa välissä tuli tietynlainen henkinen luovuttaminen kaiken suhteen. Aloin uskoa siihen, että ehkä olen vain luulosairas ja mitään todellista vikaa ei minussa ole. Pahana allergikkona opiskelen homekoulussa ja uskon senkin vaikuttavan osin tähän olotilaan, mutta lääkäreiden mielestä homeella ei ole mitään tekemistä minkään kanssa vaan itse teen siitä suuremman ongelman kuin se todellisuudessa heidän mielestään on.

Kun sinulle tarpeeksi kauan hokee jotain asiaa, alkaa siihen uskomaan, vaikka se ei olisikaan totta.

Parisen viikkoa olen nyt pohtinut todella paljon sitä, että pitäisikö vain jättää kisat väliin tältäkin vuodelta ja olen tullut siihen tulokseen, että pitää. Teen 50h työviikkoja niin sekin on varmasti osasyy sille, ettei keho tunnu aina omalta. Päätin, että treenailen nyt muutaman kuukauden ihan vain fiilispohjalta ja sitten syys-lokakuussa alan treenaamaan vuosi 2018 kiikarissa, jos kroppa sen vain sallii. Ensi vuoden kisoja on tullut jo mietittyä ja niitä kohti mennään heti, kun olotilan saa tasaantumaan sellaiselle tasolle, että pystyy pikku hiljaa nostamaan treenitunteja.

Turha sitä päätä on väkisin hakata seinään, jos tulosta ei kuitenkaan millään tasolla synny.

Bloginkin päivittely on ollut todella vähäistä koko vuoden ajan juuri kaikkien ongelmien takia niin ei ole ollut kiinnostusta/energiaa tänne kirjoitella mitään, mutta ehkä sekin pikku hiljaa alkaa muuttumaan.

Katja

Takaisin tauolta

Kuten monet ovatkin jo huomanneet niin ei ole tullut kauhean paljoa tänä keväänä tänne kirjoiteltua. Opiskelut ovat vieneet suurimman osan ajastani ja siihen lisäksi työt ja treenit niin ei ole ollut aikaa/motivaatiota viettää koneen äärellä lisää aikaa blogia kirjoitellen.

Kevättäni on värittänyt kaikenmaailman terveysongelmat, joten sekin on yksi syy minkä takia en ole halunnut tänne urheilusta kirjoitella.

Tein vuoden 2016 alussa päätöksen, etten kisaa triathlonin parissa tulevana kesänä ja yritän pysyä terveenä koko kesän. Suunnitelmat muuttuivat muutenkin sen verran, että muutin Lontooseen ja siellä tuli vietettyä koko kesä. Suomeen palattuani treenimotivaatio oli parhaimmillaan. Ylimenokauden vietettyäni alkoin tekemään suunnitelmia tälle vuodelle. Edessä olisi ainakin yksi puoli maraton ja yksi maraton. Triathlonin pariin paluusta en ollut ihan niin varma. En tietenkään sen takia ettenkö haluaisi enää kisata lajin parissa vaan se, että kynnys kisoihin ilmoittautumiseen oli koko ajan kasvanut, kun ei enää ollut varma siitä millä tasolla omat kyvyt ovat.

Syksyllä tein kuitenkin sellaiset suunnitelmat, että en ota paineita kisoista vaan ilmoittaudun niihin kevään/kesän aikana, kun olen saanut enemmän selvyyttä siitä, missä vaiheessa fyysinen kuntoni on. Syksyn treenailut menivät oikein hyvin ja lokakuussa olin jo paremmassa vaiheessa kuin edellisinä vuosina samoihin aikoihin. Marraskuun alussa ongelmat kuitenkin alkoivat ja treenaaminen alkoi olla koko ajan epäsäännöllisempää. 

Tammikuu menikin sitten Kotkassa asuessa ja fiiliksen mukaan treenatessa. Maaliskuussa ongelmat alkoivat hävetä ja pääsin tekemään jo kunnollisia treenejä. Valmistautuminen HCR:lle oli täydessä vauhdissa ja luottamus omaan tekemiseen oli hyvä. 

Toukokuun alussa ongelmat kuitenkin palasivat. Vuoden 2015 kesällä minulla oli vasemmassa jalassa vamma, jonka syy ei kuitenkaan ikinä selvinnyt. Muutaman viikon kävely kyynärsauvoilla auttoi asiaan ja pääsin taas treenaamaan. Toukokuussa aloin tuntemaan samalaista kipua taas samassa jalassa. Pidin taukoa treenaamisesta ja toivoin, että asiat korjautuisivat niin. Tein kuntouttavia treenejä ja kehonhuolto oli iso osa treeniohjelmaani. 

Noin viikkoa enne HCR:a kipu kuitenkin yltyi ja jalkaan alkoi sattua jopa kävellessä. Pidin kuitenkin mieleni positiivisena lähtöviivalle asettumisen suhteen ja toivoin vain asioiden helpottuvan. Viime lauantaina kipu kuitenkin yltyi entisestään ja piti tehdä lopullinen päätös siitä lähdenkö juoksemaan. Päätös oli tällä kertaa DNS ja lääkäriajan varaus. 

Lääkärillä käynti osoittautui oikeaksi päätökseksi ja nyt ollaan kävelty kyynärsauvojen kanssa taas muutama päivä. Diagnooseja, joita sain jalastani, en ala täällä sen enempää avaamaan, mutta sen voin sanoa, että tilanne on hallinnassa. Kuntoutus on aloitettu ja mieli on pysynyt positiivisena.

Sain ihanan motivaatiolahjan äidiltäni lääkärikäynnin jälkeen ja sen avulla olen joka päivä muistuttanut itselleni, että asiat voisivat olla todella paljon huonomminkin. Tällä hetkellä vain yksi laji on täysin kielletty ja se on juoksu, mutta muuten saan treenata.

Motivaatiolause+kahvakuula+juoksukenkä
=kaikki asiat, mitkä motivoivat minua ja liittyvät elämääni

Ongelmista huolimatta tavoitteena on vieläkin palata triathlonkisoihin tänä kesänä ja vielä tavoite vaikuttaa ihan siltä, että se voikin toteutua, jos vain maltan nyt levätä.

Kohti kevättä

Kuluva vuosi on tähän asti ollut jo hyvin erilainen verrattuna edellisiin. Vietin tammi-helmikuun oikeastaan kokonaan Kotkassa opintojeni takia ja nyt vasta alkaa kunnolla taas pääsemään arkirytmiin kiinni täällä Helsingissä.

Helmikuun lopussa oli Helsinki City Runin Street teamin Kick off -tilaisuus, johon onneksi kerkesin Kotkasta mukaan.

Olen siis nyt toista vuotta Street teamin toiminnassa mukana. Tilaisuudessa saimme paljon tietoa HCR:nin yhteistyökumppaneista ja eniten itse ainakin odotin New Balancea. Heidän kenkiään olen käyttänyt jo muutaman vuoden ajan treeneissä ja nyt olisi tarkoitus hommata myös kisakengät samalta merkiltä, vaikka tänä vuonna ei varmaankaan tule ihan kauheasti kisattua edellisvuosiin verrattuna.

Toinen yhteistyökumppani, jonka tuotteita pääsimme testaamaan, on Ice Power. Jokunen vuosi sitten sain pahan allergisen reaktion juurikin Ice Powerin suihkutettavasta kylmägeelistä, joten hieman varautuneesti suhtauduin tuotteisiin.

Testiin pääsi Ice Powein kylmälaastarit. Tarkoituksena on siis laittaa laastarit hoitoa vaativan kohdan päälle ja antaa niiden olla siinä niin kauan kuin tehoa riittää eli noin 6h. Ensimmäinen positiivinen yllätys ole se, että Ice Powerille ominainen voimakas haju ei todellakaan käynyt liian pahasti nenään laastareista. Toinen asia mikä yllätti oli se, että laastarit oikeasti tehosivat, eivätkä aiheuttaneet allergista reaktiota. Enkä todellakaan sano näitä asioita sen takia, että minun olisi pakko! Atoopikkona olen erityisen tarkka sen suhteen, mitä iholleni laitan. Ihan tarpeeksi monta kertaa ollaan oltu kortisonikuurilla ihottumien yms takia. Itse tykkäsin laastareista juurikin sen takia, että eivät aiheuttaneet testatessa minkäänmlaista reaktiota iholle ja haju on paljon miedompi kuin esimerkiksi suihkutettavassa kylmägeelissä.

(Helsinki City Runilla on paljon muitakin yhteistyökumppaneita, joiden tuotteita pääsemme testaamaan, mutta ne tulevat näkymään myöhemmin täällä blogin puolella ja varmaankin myös Instagramissa.)

Kylmälaastareiden kautta päästäänkin sitten minun tämän hetkiseen treenaamiseen. 

Kuten edelliseessä postauksessa kerroin, lähtökohdat treenaamiselle eivät ole olleet parhaimmat tänä talvena. Tilanne on kuitenkin mennyt koko ajan parempaan päin ja keskiviikkona sainkin jo hetkellisesti luvan alkaa treenaamaan taas täyspainotteisesti, mutta sitä iloa ei kauan kestänyt kun selvisi, että testieni kanssa oli käynyt pieni kämmi. Nyt siis pitää vielä malttaa ottaa rauhallisesti ja keskittyä enemmän muuhun kuin treeneihin. Vaikka välillä tilanne saakin mielen mustaksi niin yritän itselleni joka päivä muistutella, ettei tämä tilanne ole todellakaan ikuinen. Nyt kun jaksaa hoitaa itsensä kuntoon niin ensi vuonna viimeistään pääsee taas rikkomaan omia ennätyksiään niin triathlonissa kuin muissakin lajeissa.  

 

Motivaatio koetuksella

Heti alkuun voin sanoa, ettei vuosi 2017 ole lähtenyt ihan suunnitelmien mukaan liikkeelle ainakaan urheilun osalta. Opinnot ja ns. muun elämä on sen sijaan sujunut ihan normaalisti.

Lokakuun lopussa viime vuonna aloin tuntemaan itseni väsyneemmäksi, kuin normaalisti, mutta laitoin paljon stressin piikkiin. Koulussa alkoivat deadlinet lähetyä ja aerobinen kunto ei ollut sillä tasolla missä olisin sen halunnut olevan. Valmennusryhmän treeneissä alkoi tuntua joka kerta pahemmalta, mutta en tietenkään halunnut myöntää olevani ongelmissa. Alkoi tulla pientä flunssaa, penikat oireilivat ja nukkumisesta ei tullut mitään. Pidin taukoa treenaamisesta ja aloin karsimaan muitakin menoja.

Olon alkoi tauon myötä helpoittaa ja palasin takaisin normaaliin arkirytmiini. Kaikilla elämänosa-alueilla meni kaikki juuri niin kuin pitikin. Alkutalvesta tulikin sitten jo takapakkia. Hengitys alkoi vinkua juostessa ja treenin jälkeen yskiminen jatkui läpi yön niin, ettei nukkumisesta tullut mitään. Vähensin juoksun osuutta kokonaistreeneistä, koska tuntui, että vain juoksu provosoi yskää. Uinti ja pyöräily sitä ei kuitenkaan tehnyt, ainakaan niin pahasti.

Oloni ei kuitenkaan ollut millään tavalla kipeä, joten en osannut pelätä mitään sen pahempaa. Ajattelin vain keuhkojen ärtyvän kylmästä ilmasta. 

Vuoden vaihteessa olo ei ollut vieläkään helpottanut ja kunto alkoi laskea treenaamisesta huolimatta. Motivaatio bloginkirjoittamiseenkin alkoi olla kortilla, kun tuntui, ettei ole mitään mistä kirjoittaa treenien sujuessa niin huonosti. Tammikuun alussa nielin ylpeyteni ja myönsin sen, ettei nyt mene ihan putkeen. Marssin lääkärille ja minulle tehtiin heti laajat verikokeet. Ensimmäisten tulosten perusteella olin elämäni parhaimmassa kunnossa. Hemoglobiiniarvo oli palautunut aivan loistavasti verenluovutuksen jälkeen, tulehdusarvo oli normaali, kaikki oli kunnossa niiden mukaan. Pari päivää sen jälkeen sain mykoplasmatestin tulokset ja sehän alkoi jo avaamaan ongelmaa. Testin perusteella olin mykoplasman sairastanut todennäköisesti juurikin syksyllä ja kroppa ei ollut siitä vieläkään palautunut. 

Antibioottikuuriahan se tarkoitti ja mielikin alkoi kirkastua josko lääkekuuri helpottaisi oloa. Vasta kuurin vikoina päivinä aloin huomaamaan muutosta olotilassani ja yskiminen väheni. Kuurin loputtua sain kuitenkin palata takaisin entisten ongelmien pariin kun yskiminen ja hengittämisen vaikeus palasi. Lepäsin lisää ja aloin miettimään kesän kisoja ja sitä, että taitaa jäädä tämäkin kisakausi välistä. Motivaatio mielialan positiivisena pitämiseen oli minimissä, kun mietin, etten tänä kesänäkään pääse välttämättä tekemään sitä mistä eniten pidän eli treenaamaan kisoihin ja kisaamaan.

Nyt pikku hiljaa olo alkaa normalisoitumaan. Hengitysvaikeudet vähenevät viikoittain ja vähitellen olen pystynyt palaamaan takaisin treenien pariin. Vielä ollaan hyvin kaukana normaalista treenirytmistäni ja kunnostani, mutta suunta on parempaan päin, joten ei voi muuta kuin iloita.

Vaikka tuleva kisakausi jäisikin välistä, tulee niitä aina uusia. Nyt tavoitteena on saada itseni siihen kuntoon, ettei tarvitse joka lenkillä pelätä tukehtumista. Jos kisaamaan pääsen kesällä niin se tapahtuu sitten normaalista poiketen hyvin paljon myöhemmin kuin edellisinä vuosina. Toukokuu menee ainakin vielä treenatessa, mutta ehkä sitä johonkin triathlonkisaan vielä uskaltautuu loppukesästä.

Katse eteenpäin

Taas on yksi vuosi eletty ja paljon on ehtinyt tapahtua. Itselläni on se paha tapa, etten tajuakkaan kuinka paljon on tullut tehtyä vuoden aikana, vaan mietin vain niitä asioita, joita en tehnyt.
Nyt ajattelin kuitenkin kirjoittaa vähän niistä asioista, joita tein vuonna 2016. Asioista mistä olen ylpeä ja raottaa hieman myös niitä asioita mitä kadun.

Jo vuoden 2015 syksyllä tiesin, että seuraava vuosi toisi paljon uusia asioita elämääni. Minut oli hyväksytty opiskelemaan ensihoitoa Helsinkiin ja sen jo itsessään tiesin tuovan paljon muutoksia arkeeni. Treenaamiseni muuttui myös, kun minut kutsuttiin valmennusryhmään. Valmennusryhmässä treenaaminen tarkoitti sitä, että minulla oli aikaisempaa enemmän ohjattuja treenejä ja muut menot yritin sovittaa parhaani mukaan niiden treenien ympärille. Keväällä 2016 tein myös sen päätöksen, etten kisaa triathlonissa yhtäkään kisaa koko vuonna. Itselleni on tyypillistä, että kisaan vuodessa noin 10-15 kipailua, joista noin puolet ovat triathlonkisoja ja loput erilaisia juoksukilpailuja. Vuonna 2016 kisasin kokonaisuudessaan vain 4 juoksukisaa. Kolme niistä Suomessa ja yhden Lontoossa.

Päätös olla kisaamatta syntyi pitkän pohdinnan jälkeen. Halusin pitää ns. välivuoden triathlonista ja saada vietettyä ainakin yhden ''vammavapaan'' vuoden urheilun saralla. Treenasin kuitenkin suhteellisen normaalisti koko vuoden, vaikka tiettyjä kisoja varten en tällä kertaa treenannutkaan. Tunteja kertyi koko vuoden ajalta noin 550. Ennätykset paranivat ja suhtautuminen urheiluun muuttui hieman siinä samassa. Rentous löytyi uudelleen ja sen huomasi heti tuloksissa.

                                                                                                                                                     

Kesän alussa minua pyydettiin viikon varoitusajalla töihin Lontooseen ja päätin tarttua tilaisuuteen.
Ennen kuin huomasinkaan, olin jo lentokoneessa menossa kohti Lontoota. Siellä sain viettää aivan ihanat kaksi kuukautta.
Töitä minulle tarjottiin vuoden vaihteeseen asti, mutta opintoni jatkuivat elokuussa Suomessa ja sen takia päätin palata jo kahden kuukauden jälkeen takaisin.






Syyskuussa vaihdoin työpaikkaa ja vietin viisi viikkoa kaverini kanssa Keiteleellä tekemässä opintoihini liittyvää harjoittelua. Syksy menikin paljon opiskelessa ja töitä tehdessä.



Kokonaisuudessaan viime vuosi oli oikein kiva vuosi. Tapasin paljon uusia ihania ihmisiä, pääsin asumaan ulkomailla yksin, aloitin opinnot korkeakoulussa, vaihdoin työpaikkaa ja pääsin vielä kiertämään Suomea.

Vaikka vuoden aikana tapahtuikin paljon kivoja ja ikimuistoisia asioita, tapahtui myös niitä, jotka mielummin vain unohtaisin. Alkuvuodesta tapahtui asia, jota en toivoisi edes pahimmalle vihamiehelleni. Tuon tilanteen jälkeen kuitenkin tajusin sen, miten korvaamattomia hyvät ja läheiset ystävät ovat joille voi kertoa asioita ja he haluavat kuunnella ja tukea. Jotain positiivista siis muutoin ikävästä tilanteesta.
Kevään tapahtumat kuitenkin heijastuivat suhtautumiseeni asioihin ja henkilöihin koko vuoden ajan, mistä olen hieman pettynyt. Annoin menneiden vaikuttaa liikaan moniin ihmissuhteisiin. Menneitä kun ei voi muuttaa, vaikka kuinka yrittäisi, mutta niiden kanssa voi oppia elämään.

Kaikista ikävistä asioista huolimatta voin muistella vuotta 2016 hyvillä mielin. Lopulta kaikki negatiivisetkin asiat kasvattivat minua niin henkisesti kuin fyysisestikkin ja nyt lähden kohtaamaan uusia asioita entistä vahvempana.

Kaukana glamourista

Herätys, ruokaa, treenit, ruokaa, opiskelua, ruokaa, treenit, ruokaa, nukkumaan. 

Edellä oleva lause on päiväni pelkistettynä. Herään viiden ja kuuden välillä aikalailla jokaisena arkipäivänä. Teen pienen treenin, yleensä vain saadakseni edellisen päivän hapot pois kropastani, ja sitten lähden joko kirjastoon tai luennolle. Opiskelen päivittäin vähintään noin kahdeksan tuntia, siihen päälle treenaan noin 2-4 tuntia ja käyn vielä töissä. Onnekas olen siinä mielessä, että pystyn tekemään sellaisia töitä, jotka joko tukevat urheiluani tai opintojani. 

Kun päättää omistautua jollekin tietylle asialle, on hyvin äkkiä sen valinnan äärellä, että mitkä asiat joutuvat jäämään pienempään rooliin elämässäsi. Viikkoaikataulun tekeminen on välillä hyvinkin haastavaa, kun haluaisi tehdä vaikka ja mitä. Yksinkertaisesti vuorokaudessa ei kuitenkaan ole 24 tuntia enempää aikaa. Tiedän tekeväni hyvin itsekkäitä valintoja usein varsinkin koskein urheilua ja sen takia koenkin harvasen päivä huonoa omatuntoa päätöksistäni. Olen kuitenkin tehnyt tietoisesti sen päätöksen, että panostan satasella tiettyihin asioihin ja tiesin jo päätöstä tehdessä, että aina ei tule olemaan helppoa. 

Yksi ikävimmistä asioista, mitä ajan rajallisuus aiheuttaa, on se, etten ehdi näkemään kavereitani niin paljon kun haluaisin. Haluan menestyä sekä urheilussa että opinnossani, joten ne asetan usein etusijalle. Optimaalisin tilanne on kuitenkin se jos pystyn esimerkiksi tekemään treenini tai opiskelemaan kaverin kanssa, mutta valitettavan usein tuo ei kuitenkaan onnistu. Sosiaalinen elämä jääkin usein jalkoihin.

Kun yrittää pitää monia lankoja käsissään ja kontrolloida kaikkea mitä tapahtuu, tulee usein niitä hetkiä, kun kokee riittämättömyyttä. Haluaisi ehtiä tekemään paljon enemmän, kuin yksinkertaisesti on mahdollista. Jos pystyisin, lisäisin vuorokauteen ainakin sellaiset kymmenen lisätuntia. Sitten jo ehkä kerkeisikin tekemään kaiken mitä haluaisi. 

Viime päivinä olen kuullut jo ärsyttävyyteen asti sitä, miten väsyneeltä näytän. Kun vedän päivät usein hyvin aikataulutetusti, en edes lähde yrittämään peittää väsymyksen merkkejä naamaltani meikillä. Haluan nukkua mahdollisimman pitkään, joten uimahallilla ei sitten meikkailla, jotta keritään ajoissa luennolle. Jos olen väsynyt niin olen. En koe tarvetta peittää sitä muilta.

Vaikka tässä ei pääsekkään viettämään aina ihan niin hehkeää elämään, kuin ehkä haluaisi, teen kuitenkin niitä asioita, joita rakastan. En hyppäisi altaaseen 6:30, jos en siitä todella tykkäisi tai polkisi trainerilla paikallaan kolmea tuntia. Kun muistaa tehdä arjen keskellä pieneä asioita, jotka eivät välttämättä kuulu normaaliin päivään, jaksaa taas monta viikkoa kaikesta väsymyksestä ja kiireestä huolimatta.

Kisakausi avattu!

Viikko ei alkanut kovin iloisissa tunnelmissa. Allergiat olivat päättäneet pahentua sitten oikein kunnolla ja henkitorveen oli muodostunut kovan yskimisen takia nirhaumia, mikä johti siihen, että yskin välillä verta. Vanhat allergialääkkeet eivät auttaneet enää millään tasolla ja lääkärillehän sitä piti mennä. Lääkkeeni vaihdettiin ja annettiin ohjeita jatkon osalta, mitä en nyt täällä blogissa sen kummemmin ala puimaan. Lääkkeiden tehokkuutta pääsin testaamaan edellisenä viikonloppuna Kivikon SnowParkin rinteissä. Tarkoituksena oli juosta pitkää ja jyrkkää rinnettä ylös mahdollisimman nopeasti mahdollisimman monta kertaa ja merkitä ylös minkälaisia muutoksia tapahtuu hengityksessä ja yleisessä olotilassa. Kokonaisuudessaan juoksin mäen 24 kertaa ylös. Uudet lääkkeet eivät auttaneet tilanteeseen 100% teholla, mutta suunta oli kuitenkin parempaan.

Alkuviikosta tein kovan juoksu- ja lihaskuntotreenin, jolloin olotila oli ihan hyvä hengityksenkin suhteen. Tiistaina oli tarkoitus tehdä viimeinen kova treeni ennen lauantain kisoja, mutta suunnitelmat vähän muuttui.

Keskiviikkona lähdin vetelemään HCR Street Teamin kanssa, jossa olen mukana vetäjänä, intervalleja Eltsun kentälle. Treeninä oli 20min alkuverra, 400m-600m-800m-600m-400m vedot, 20min loppuverra. Ajatuksena oli vetää vedot 50% maksimista, mutta fiilis oli sen verran hyvä, että se suunnitelma lensi metikköön ja annoin mennä ihan fiiliksen mukaan. Jalat toimivat yllättävän hyvin, mutta keuhkot muistuttelivat, ettei se ilma vielä ihan löydä 100%:sti tietään keuhkoihini. Hengitys kuitenkin paranee tietenkin sitä mukaan, kun alennan rasitustasoa.

Kengät ovat vaihtuneet moneen
kertaan treenien välillä.

Kaikkien viikon treenien oli tarkoitus testata uusien lääkkeiden tehokkuutta ja paljon tuli kirjattua tuntemuksia ylös.

Torstaina oli tiedossa kova tehoinen uintitreeni. Huomasin sen, että olen alkanut tiedostamattani jättämään potkut vähemmälle, mikä oli tällä viikolla ihan hyvä juttu ;). Treeneistä selvittiin ja selkä taisi olla ainoa paikka, joka oli ihan jumissa harkkojen jälkeen. Viimeistään torstain treenien jälkeen tajusin, ettei tässä mitään keventelyä tulla tekemään ennen lauantaita ja loppujen lopuksi hyvä niin, että näkee mihin kropasta on kaikkien allergioiden ja rasituksen kera.

Jotta torstain uintitreeni ei olisi ainoa kova treeni, lähdimme tekemään vielä perjantaina pyörälenkkiä. Yhden jalan pyöritystä, perus rullailua ja peesiajoa noin 33-34km/h nopeudella. Kilometrejä mulla kertyi kokonaisuudessaan noin 50km.

Lauantaina olikin sitten aika laittaa numerolappu ekaa kertaa tänä vuonna kiinni paitaan ja katsoa millä tolalla se kunto on tällä hetkellä. Tiedossa oli 5km juoksukisa. Tavoitteena oli pystyä vetemään suurinpiirtein samalainen suoritus kuin viime vuonna, jolloin aikani oli 22:04min (ka 4:24min/km). Jalat tuntuivat yllättävän lennokailta aina 3km asti ja sitten alkoi ongelmat. Happoja ei jalkoihin alkanut kertyä, vaan koivut olivat se tekijä, joka vähän vaikeutti matkantekoa. 3-4km juostiin peltoalueella, jota ympäröi komeat koivut. Pahana siitepölyallegikkona se pätkä oli keuhkoilleni liikaa ja tahtia oli pakko hiljentää.

Päätin kuitenkin juosta mahdollisimman nopeasti pois pelloilta, minkä tiesin helpottavan oloani. 3-4km taittui aikaan 4:40min, johon olen erittäin pettynyt, mutta parhaani tein. 4-5km mentiinkin sitten niin kovaa kuin kropasta lähti ihan vain senkin takia, että tiesin maalissa odottavan vettä, jonka tiesin helpottavan hengittämistäni. Maalissa oltiin ajassa 22:12min, joka on 8sek huonommin kuin viime vuonna (ka 4:25min/km). Tämän hetkiseen juoksukuntoon nähden suoritus oli ihan hyvä, mutta eniten jäi hampaan koloon juurikin tuo 3-4km huono kilometriaika. Jos silloin olisi pystynyt puristamaan hieman lujempaa, olisi viime vuoden aika parantunut. 

Paljon jäi suorituksen puolesta hampaan koloon, mutta parempi niin. Kisakautta on kuitenkin niin paljon jäljellä, että ihan mielelläni parantelen kisa-aikojani kesällä ja syksyllä.

Koko vappu kului minun osalta aikalailla kisatessa ja treenaillen, mikä ei nyt ole varmaan kenellekkään blogiani pidemmän aikaa lukeneelle yllätys ;).

Tänään juoksentelin rennon pitkiksen 5:33min/km keskarilla Viikin pelloilla ja metsiköissä. Huomenna onkin sitten tiedossa ensimmäinen lepopäivä kahdeksaan päivään ja sitten onkin aika kääntää katse seuraaviin kisoihin, jotka ovat jo ensi viikolla.

Elämää ilman urheilua

Viime viikkoina treenatessa huomasin huolestuttavia piirteitä voinnissani. 

Urheilu ei sujunu totuttuun tapaan ja muutkin asiat elämässäni alkoivat ottaa askeleita kohti outoutta. Normaali unirytmi minulle on sellainen, että menen viimeistään 22:30 nukkumaan ja heräilen arkipäivisin 5:30-6:00 välillä, mitäs muutakaan kuin treenaamaan.
Viime viikkoina nukkumaanmeno kuitenkin alkoi liukumaan lähemmäksi puoltayötä ja kun herätys on kuitenkin samaan aikaan kuin muulloin, väsymys oli taattu.
Kysymys ei ollut siitä, ettenkö olisi voinut mennä nukkumaan aikaisemminkin, mutta kun uni ei tule niin se ei tule. Unet olivat muutenkin todella katkonaisia ja sitten tuli nukahdeltua päivän aikana sinne sun tänne.
Mieliala alkoi laske. Seinät tuntuivat kaatuvat päälle, kaikki oli huonosti, purkasin pahaa oloani lähipiiriini, en pystynyt keskittymään opintoihin kunnolla ja jälleen kerran pääsin siihen pisteeseen, että aloin pohtimaan sitä, että onko minulla todellisuudessa mitään mahdollisuutta kehittyä hyväksi triathlonistiksi vai onko yritykseni tuhoontuomittu.

Onneksi valmentajani myös huomasi sen, että treeneissä ei oikein sujunut ja määräsi minut vähintään viikon kestävälle täysin treenittömälle jaksolle. Treeninä on olla treenaamatta. Viimeksi olen viettänyt yli kaksi päivää kestävän tauon treenaamisesta viime vuoden syys-lokakuussa. Urheilu ja etenkin triathlon on minulle yhtä suuri osa elämääni kuin perus arkitoimet, kuten syöminen tai hampaiden pesu, joten tiesin treenitauon tuottavan ongelmia etenkin henkisesti. Mitä tekisin kaikella sillä ylimääräisellä ajalla? Vastaus oli helppo: en mitään. Turha ottaa lisästressiä siitä, että pitäisi olla koko ajan menossa vaan keskityn täysillä siihen, että kroppa pääsee palautumaan ja on enemmän aikaa paneutua opintoihin.

Olen luonteeltani ihminen, joka pystyy kehittämään itselleen stressin melkein mistä vaan. Se on sekä hyvä että huono asia. Stressatessani panostan asioihin entistä enemmän, mutta terveyden kannalta jatkuva stressaaminen ei ole hyvä. Unenlaatu heikkenee, hormonitoiminta häiriintyy, tulee ärtyneemmäksi, mieliala laskee, keskittymiskyky huononee ja muutenkin asiat ahdistavat normaalia enemmän.

Ensimmäiset päivät treenitauosta meni oikein hyvin, enkä oikeastaan kiinnittänyt siihen huomiota, että ei tarvinut lähteä kohti hallia missään vaiheessa päivää. Neljäntenä päivänä kuitenkin alkoi se mitä pelkäsi, palo päästä treenaamaan. ''Jos sitä tekisi vain jonkun pienen lihaskuntotreenin tai kävisi tekemässä rennon juoksulenkin?'' EI. Oli vaan pakko hokea itselleni sitä, että nyt on maltettava jos haluaa onnistua kisakaudella.

***

Kroppani on joutunut pieneen ylirasitustilaan tai no voidaan tässä tilanteessa puhua jo alkavasta ylikunnosta. Syke ei noussut, vaikka yritin kuinka kovasti päästä kovempaa. En hikoillut totuttuun tapaan, enkä hengästynyt. Lihaksistossa on meneillään tulehdustila ja kroppa käy muutenkin hyvin paljon ylikierroksilla. Syitä moiselle voi miettiä vaikka kuinka monta tuntia. Juu olen voinut urheilla astetta liian kovaan, mutta se minkä takia treenit ovat kuormittaneet kroppaa totuttua enemmän johtuu siitä, että en ole osannut laskea muun elämän tuomaa stressiä kokonaiskuormitukseen mukaan.
Treenitunteja ei ole nostettu radikaalilla tavalla.

Elämässäni on tapahtunut viime aikoina paljon asioita, joita en ala täällä blogin puolella puimaan. 

En osannut arvioida sitä yhtään, miten paljon ''vain'' henkisesti kuormittavatkin asiat voivat vaikuttaa koko kehon toimintaan. Kun pää ei ole enää jutussa 100% mukana niin alkaahan se kroppa pikku hiljaa käymään varavirralla. No, mutta kaikesta viisastuu.

***

Tätä tekstiä kirjoittaessa viestän treenitaukoni viidettä päivää ja vielä olisi ainakin kolme päivää jäljellä. Tänään tajusin ensimmäistä kertaa, miten tärkeä asia triathlon minulle todellisuudessa on. Koko identiteettini rakentuu omalla tavallaan urheilun ympärille. Jos en itse pysty niin paljon treenaamaan, palo päästä valmentamaan ja olemaan muulla tavoin urheilun parissa kasvaa. Palo päästä treenaan on tällä hetkellä äärimmäisen kova, mutta pitää vain pystyä ajattelemaan kokonaiskuvaa ja ymmärtää se, että tässä tilanteessa lepo ei tee mitään muuta, kuin vaan kehota kuntoani. Onneksi kuitenkaan kaikki liikunta ei ole kiellettyä!

Voimaa ryhmästä

Aina urheilu ei voi olla 100% kivaa. Jokainen treeni ei ole onnistunut tai saatikaan kivuton. Tavoitteita saavuttaessa jokaiselle tulee hetkiä, kun on vaikeaa ja asiat eivät tunnu sujuvan suunnitellusti.

Itse olen huomannut, että varsinkin kun siirryin yksilöurheiluun, vaikeiden hetkien käsittely on ollut raskaampaa, koska on niin paljon yksin treeneissä. Jos olet juoksemassa yksin 20km lenkkiä ja kesken kaiken tulee henkisesti vaikea hetki niin olet asian kanssa aivan yksin. Kukaan ei sinua siinä tilanteessa tsemppaa, vaan toimit itse omana tsempparinasi.

Sain taas viime torstaina loistavan tilaisuuden kokea, miten voimaannuttavaa se on, kun pääsee treenaamaan ryhmässä. Minut oli kutsuttu Team Rynkeby Espoon treeneihin mukaan. Odotin treenejä innolla, vaikka tiesin kyseisestä päivästä tulevan raskas urheilun suhteen. Ensiksi oli uintia ja sieltä suoraan vielä pyöräilemään, mutta niinhän se triathlonissa menee, että eka uidaan ja sitten poljetaan.

Sen, mitä Team Rynkebyn treenejä olin seurannut Instagramissa ja Facebookissa, tiesin, että treenit tulevat olemaan haasteita täynnä.

Pyörän säädöt kohdilleen niin on kivempi ja helpompi polkea.

Sali oli täynnä innokkaita pyöräilijöitä ja tunnelmasta aisti sen, että kaikki odottivat alkavaa treeniä mielenkiinnolla. Tiedossa oli lyhyitä vetoja korkeilla kadensseilla ja yksi pidempi veto. Korkeilla kadensseilla ajaminen on minulle vähän vieraampaa ja se osoittautuikin olevan treenin haastavin kohta, kun piti pyrkiä pitämään korkeita kadensseja yllä. Itselleni tällä hetkellä optimaalisin kadenssi pyörii siinä 85-95 paikkeilla. Sen jälkeen juoksu on sujunut ihan ok aina yhdistelmätreeneissä.

Hyvän musiikin avustamana ja kunnon ryhmähengellä kaikki treenit on helppo vetää loppuun asti täysiä. Porukassa treenatessa korostuu se, miten ketään ei jätetä, vaikka jollekkin tulisi kesken treenin hankaluuksia. Kaikki tsempaavat toisiaan ja hyvä ryhmähenki siivittää kaikki antamaan 110%. Vaikka kukaanhan ei sitä myönnä, niin tuleehan siinä porukalla treenatessa pieni  ryhmäpaine, joka auttaa entisestään yltämään parempiin tuloksiin.

Omasta mielestäni, vaikka harrastaisi yksilöurheilua, kannattaa ainakin silloin tällöin treenata myös ryhmässä. Porukassa treenaaminen tuo harjoitteluun vaihtelevuutta, jos ei mitään muuta. 

´

Kokonaisuutena minulle jäi oikein hyvä fiilis treenistä ja tulipahan muistutettua itseään taas, että onhan se kiva treenata porukalla, vaikka kisasuoritus tehdäänkin yksin.

Kun ei jaksa mennä salille

Nykypäivänä monet käyttävät kiirettä tekosyynä kaikelle. Sorrun siihen välillä itsekkin. Monet perustelevat treenaamattomuuttaan kiireellä. Itselläni on myös usein hetkiä, jolloin ei tunnu aika vain riittävän mihinkään kunnon harjoitukseen, mutta silloin ratkaisen ongelman nopeilla ja tehokkailla kotitreeneillä. Jokaisella on vähintää 15 minuuttia päivässä, jonka voisi käyttää, vaikka nopean virkistävän kotijumpan tekemiseen.

Itse teen kolmenlaisia kotitreenejä. TRX naruilla, kuminauhoilla ja ilman mitään apuvälineitä.

1. TRX

TRX, Redcord... ihan sama mitkä treeninarut omistaa, kaikilla pystyy tekemään oikeestaan samat asiat. Käyttötarkoituksellisestihan naruissa on pieniä eroja, mutta käytönnössä ajavat ihan saman asian. Itselläni on käytössä hieman halvemmat versiot TRX:stä.

Treenin aloitan aina kunnon alkulämmittelyllä.

100 haarahyppyä

30 jännehyppyä

20 kyykkyä

Itse treenin aloitan yleensä erilaisilla uintia tukevilla selän treenausliikkeillä. 

Erilaisia T-soutuja ja yläselän liikkeitä teen 2-3x20 sarjoja. 

Aluksi kannattaa aloittaa rauhallisesti, jos liikkeet eivät ole entuudestaan tuttuja, esim 2x10 sarjoja.

Liike on sitä raskaampi mitä suuremmassa kulmassa sen tekee.

Käsissä suurempi kulma, mutta muuten kropassa pienempi kulma naruihin ja
lattiaan katsottuna, jotta liike ei ole niin rakas.

Yläselän lisäksi käytän naruja paljon keskivartalon treenaamiseen. Erilaiset lankku- ja kylkipidot ovat oikein tuttuja ja nyt olen alkanut lisäämään treeneihin vaativuutta uusien liikkeiden avulla. Kuten esim.:

Lankku-A-asento-jalat auki-jalat yhteen-lankku. Oikein tehokas ja yllättävän raskas liike.
Jos haluaa vielä lisähaastetta, voi punnertaa olkapääpunneruksen, kun on kuvan asennossa.

Ylhäällä olevassa kuvassa suoritettavaa vatsalihasliikettä teen yleensä 3x10 tai 2x20.

Koko ajan lankkuasento ja sitten jalkoja viedään vuorotellensivulta toiselle ilman, että jalat koskettavat maata missään
vaiheessa.

Heiluriksi kutsumaani liikettä pyrin tekemään hallitusti vähintään 2x20 sarjan.

Keskivartaloa vahvistavien liikkeiden lisäksi tykkään tehdä paljon erilaisia punnerruksia. Välillä niin, että jalat ovat korkeammalla kuin kädet tai niin, että haen uudenlaisia punnerruskulmia pitämällä kädet naruissa.

Uusin kokeilu on mahdollisimman leveä punnerrus.Tällä hetkellä pystyn tekemään kyseisiä punnerruksia vain 2x10 sarjan.

Itse koen punnerrukset, jotka tehdään niin, että kädet ovat naruilla, vaikeammiksi. Keskivartalo joutuu tasapainoittamaan liikettä yllättävän paljoon, mikä lisää vaikeusastetta.

TRX -treeni

-Alkulämmittely 

100 haarahyppyä

30 jännehyppyä

20 kyykkyä

-T-soutu 3x20

-Vatsalihas heiluri 2x20

-Lankku ja jalkojen avaus 3x10

-Punnerrus 2x10

-Kylkipidot 5x30sek

-Hoover 5x1min

2. Kuminauhat

Jos käytän naruja uinnin parantamiseen niin kuminauhoilla kohdistan liikkeet juoksua tukeviin lihaksiin.  

Ennen kuminauhatreenejä teen saman alkulämmittelyn kuin trx treenejä ennen. 

100 haarahyppyä

30 jännehyppyä

20 kyykkyä

Perus kyykky. Leveä, suppea yms variaatioita löytyy. Teen usein 3x30 sarjan.

Liike lähtee siitä, että seisotaan suorassa kuminauha nilkkojen ympärillä ja vuorotellen astutaan askel taaksepäin.
3x20 sarja.

Hyvä liike lonkankoukoistajille. Jos liike ei ole tuttu entuudestaan, kannattaa pitää toistot aika minimissä aluksi, koska lonkankoukistajat saattavat mennä jumiin hyvinkin helposti.  

Kuminauhoja hyödynnän yleensä vain jalkojen treenaamisessa ja välillä alkulämmittelyssä ennen uintia. 

Kuminauha treeni

-Alkulämmittely 

100 haarahyppyä

30 jännehyppyä

20 kyykkyä

- Kyykky 3x30

-Askel taakse 3x20

-Lonkan koukistaja 3x10

-Leveä kyykky 3x30

3. Treeni ilman apuvälineitä

Jos kotoa ei löydy mitään apuvälineitä niin se ei tarkoita etteikö kunnon treeniä pysty tekemään. Itse olen ollut viime aikoina hyvin laiska sen suhteen, että en jaksa lähteä salille, koska tiedän, että pystyn tekemään oikeastaan kaiken vaadittavan myös kotosalla.

Ilman minkäänlaisia apuvälineitä tehtävät treenit ovat siitä hyviä, että ne voi oikeasti tehdä ihan missä vaan ihan millon vaan.

Pistoolikyykky.

Kyykky ja hyppy ylös niin kuin alemmassa kuvassa näytetään.

Hyppy ylös.

Ojentajapunnerrus.

Spiderman ojentajapunnerrus

Yhden jalan kyykky. Jos liike on liian haastava, voi toisella jalalla ottaa vähän tukea lattiasta.

Vatsalihaskierrot jalat maassa.

Vatsalihaskierrot niin, että aina kiertosuuntaan nähden vastakkainen jalka suoristuu.

Lähtöasento.

Puol linkkarit. Lähtöasento näkyy ylemmässä kuvassa.

Lähtöasento.

Vatsarutistus jalat suorina. Lähtöasento ylemmässä kuvassa.

Treeni ilman apuvälineitä

-Alkulämmittely

100 haarahyppyä

30 jännehyppyä

20 kyykkyä

-Pistoolikyykky 3x10

-Kyykky ja hyppy ylös 3x20

-Ojentajapunnerrus 3x20

-Spiderman ojentajapunnerrus 3x10

-Yhden jalan kyykky 3x20

-Vatsalihaskierrot 3x20

- Puol linkkarit 3x20

-Vatsarutistus jalat suorina 3x15

Itselläni on tapana tehdä oikeastaan aina vähintään 3. treeni ja sitten vielä jompikumpi, trx tai kuminauhatreeni, siihen päälle. Toistomäärät minulla on aika suuria, mutta niitä voi kaikki muokata oman mielensä mukaan.