Muutosten kautta väsymykseen

Tänä vuonna blogini ei ole todellakaan päivittynyt samaan tahtiin kuin aikasemmin ja siihen on monta syytä:

•  ajan puute. Tänne kun rustailen tekstejä ihan vain fiilis- ja harrastuspohjalta

•  motivaation puute. Eipä sitä haluaisi joka kirjoituksessa jostain valittaa tai kirjoittaa muuten  negatiiviseen sävyyn.         

•  aiheiden vähäisyys. Kesä ja kevät meni enemmän tai vähemmän opintojen ja töiden parissa  ja   kun tekee vielä töitä, joissa pätee salassapitovelvollisuus niin eipä niistä täällä oikein mitään  pölistä. 

Tämä vuosi on ollut monella tapaa erilainen. Ei ainoastaan urheilun parissa vaan myös yksityiselämässä. Tänä vuonna tuli sellaine raja vastaan, että ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen etten laittanut kertaakaan minkäänlaista numerolappua rintaan kisaaminen mielessä. Ja juu eipä niitä numerolappuja tule rintaan laitettua muiden syiden takia. En siis asettunut kalkkiviivalle kertaakaan. Surullistahan se on varsinkin henkilölle, joka on kisannut koko elämänsä ja on ''hieman'' kilpailuhenkinen. Eniten koin kuitenkin pettymystä itseäni kohtaan. Koin, että olin epäonnistunut ihmisenä ja olin jotenkin huonompi kuin muut, vaikka eihän se tietenkään niin todellisuudessa ole. Mieli nyt kun kehittelee kaikkea omaa silloin, kun on paha olla, eikä saa toteuttaa itseään haluamallaan tavalla.

Kuva: Selina Ala-Nikkola

Seinä minulla tuli lopullisesti vastaan tämän vuoden kisojen kanssa viimeistään kesäkuussa, kun en ollut saanu koko vuonna yli kolmea viikkoa pidempiä täyspainotteisia treenijaksoja plakkariin. Omaa terveyttään on kuitenkin aikas turha pilata alle 25-vuotiaana. Tällä hetkellä tilanne tuolla saralla on se, että diagnooseja on ehdoteltu, mutta mitään varmaa ei ole pystytty toteamaan  ja tilanne on helpottunut siihen pisteeseen, että mitään akuuttia ei tällä hetkellä ole, mutta tutkimuksia jatketaan.

Jos urheilun saralla asiat eivät ole olleet ruusuilla tanssimista niin eivät ne asiat ole olleet sitä millään muullakaan osa-alueella. Opintojen, urheilun, töiden ja vapaa-ajan yhdistäminen on alkanut tuottamaan koko ajan enemmän haasteita. Opinnot vaikeutuvat ja kun nyt olen hakeutumassa alalle missä ei hirveästi haluaisi tehdä virheitä niin opintoihin on tullut panostettua entistä enemmän. Tällä hetkellä tavoitteeni on valmistua samaa aikaa oman vuosikurssini kanssa, joten töitä saa välillä tehdä todenteolla, että pysyy pää menossa mukana.

Kuva: Marisa Soulanto

Paljetti pysyy helposti kasassa, kun jokainen osa-alue (opinnot, työt, urheilu ja vapaaa-aika) on tasapainossa, mutta kun yksi palikka alkaa heilumaan niin alkavat muut huojumaan ihan vain solidaarisuuden takia. Tänä vuonna kun tuo urheilupuoli ei mennyt ihan niin kuin viime vuonna suunnittelin.

Urheilu on ollut minulle aina äärimmäisen tärkeä asia. Olen harrastanut kilpaurheilua ihan pienestä tytön tylleröstä lähtien ja nyt ensimmäistä kertaa jouduin kokemaan sen miltä tuntuu, kun ei pääse kisaamaan ollenkaan. Tuntui kuin pieni pala minusta olisi heitetty kielekkeeltä alas. Vapaa-aika ja urheilu ovat tarkottaneet usein samaa asiaa minulle ja nyt kun en urheillut niin minulla todella oli sitä kuuluisaa vapaa-aikaa, mutta sitten pintaan nousi niinkin huvittava juttu kuin se, etten osannut hyödyntää sitä aikaa mitenkään, koska sitä ei minulla ollut aikaisemmin ollut.

Tilanne oli vähän sama kuin laittaisi täysin kielitaidottoman henkilön vieraaseen maahan, jossa ei puhuttaisi sellaista kieltä, jota hän ymmärtäisi ja sitten vain katsottaisiin kuinka kauan menee ennen kuin hän alkaisi pikku hiljaa oppimaan uuden kielen ja selviämään omillaan.

Minulle tuo vieras maa tarkoitti vapaa-aikaa. Yhtäkkiä pystyin nähdä kavereita lyhyelläkin varoitusajalla, eikä tapaamisia tarvinut suunnitella kolmea viikkoa etukäteen. Pikku hiljaa aloin korvaamaan urheilemattomuuden aukon kuitenkin pikkasen väärällä tavalla. Otin töitä niin paljon kuin vain pystyin. Hukutin ajatukseni töihin ja purin pahaa oloani niin. Kesälomani oli kaukana lomailusta.

Syksyn alussa ehdin kuin ehdinkin hengähtämään viikon ennen kuin opintoni jatkuivat ja koin niin sanotusti pienen valaistumisen asioiden suhteen isovanhempieni verannalla makoillessa. On ihan okei sanoa olevansa väsynyt, oli se sitten henkistä tai fyysistä väsymystä. Ei se tee minusta tai sinusta yhtään sen huonompaa ihmistä. Tärkeämpää on se, että tajuaa milloin omat rajat tulevat vastaan. Itselläni ne tulivat siinä vaiheessa, kun tuli liikaa muutoksia. Olen tajunnut kuitenkin sen, että tämä on vain yksi kausi elämässäni ja tulen tätä aivan varmasti vanhempana naureskellen muistelemaan ja voin vain todeta, että omista teoistaan oppii aina jotain uutta.