Muutosten kautta väsymykseen

Tänä vuonna blogini ei ole todellakaan päivittynyt samaan tahtiin kuin aikasemmin ja siihen on monta syytä:

•  ajan puute. Tänne kun rustailen tekstejä ihan vain fiilis- ja harrastuspohjalta

•  motivaation puute. Eipä sitä haluaisi joka kirjoituksessa jostain valittaa tai kirjoittaa muuten  negatiiviseen sävyyn.         

•  aiheiden vähäisyys. Kesä ja kevät meni enemmän tai vähemmän opintojen ja töiden parissa  ja   kun tekee vielä töitä, joissa pätee salassapitovelvollisuus niin eipä niistä täällä oikein mitään  pölistä. 

Tämä vuosi on ollut monella tapaa erilainen. Ei ainoastaan urheilun parissa vaan myös yksityiselämässä. Tänä vuonna tuli sellaine raja vastaan, että ensimmäistä kertaa kolmeen vuoteen etten laittanut kertaakaan minkäänlaista numerolappua rintaan kisaaminen mielessä. Ja juu eipä niitä numerolappuja tule rintaan laitettua muiden syiden takia. En siis asettunut kalkkiviivalle kertaakaan. Surullistahan se on varsinkin henkilölle, joka on kisannut koko elämänsä ja on ''hieman'' kilpailuhenkinen. Eniten koin kuitenkin pettymystä itseäni kohtaan. Koin, että olin epäonnistunut ihmisenä ja olin jotenkin huonompi kuin muut, vaikka eihän se tietenkään niin todellisuudessa ole. Mieli nyt kun kehittelee kaikkea omaa silloin, kun on paha olla, eikä saa toteuttaa itseään haluamallaan tavalla.

Kuva: Selina Ala-Nikkola

Seinä minulla tuli lopullisesti vastaan tämän vuoden kisojen kanssa viimeistään kesäkuussa, kun en ollut saanu koko vuonna yli kolmea viikkoa pidempiä täyspainotteisia treenijaksoja plakkariin. Omaa terveyttään on kuitenkin aikas turha pilata alle 25-vuotiaana. Tällä hetkellä tilanne tuolla saralla on se, että diagnooseja on ehdoteltu, mutta mitään varmaa ei ole pystytty toteamaan  ja tilanne on helpottunut siihen pisteeseen, että mitään akuuttia ei tällä hetkellä ole, mutta tutkimuksia jatketaan.

Jos urheilun saralla asiat eivät ole olleet ruusuilla tanssimista niin eivät ne asiat ole olleet sitä millään muullakaan osa-alueella. Opintojen, urheilun, töiden ja vapaa-ajan yhdistäminen on alkanut tuottamaan koko ajan enemmän haasteita. Opinnot vaikeutuvat ja kun nyt olen hakeutumassa alalle missä ei hirveästi haluaisi tehdä virheitä niin opintoihin on tullut panostettua entistä enemmän. Tällä hetkellä tavoitteeni on valmistua samaa aikaa oman vuosikurssini kanssa, joten töitä saa välillä tehdä todenteolla, että pysyy pää menossa mukana.

Kuva: Marisa Soulanto

Paljetti pysyy helposti kasassa, kun jokainen osa-alue (opinnot, työt, urheilu ja vapaaa-aika) on tasapainossa, mutta kun yksi palikka alkaa heilumaan niin alkavat muut huojumaan ihan vain solidaarisuuden takia. Tänä vuonna kun tuo urheilupuoli ei mennyt ihan niin kuin viime vuonna suunnittelin.

Urheilu on ollut minulle aina äärimmäisen tärkeä asia. Olen harrastanut kilpaurheilua ihan pienestä tytön tylleröstä lähtien ja nyt ensimmäistä kertaa jouduin kokemaan sen miltä tuntuu, kun ei pääse kisaamaan ollenkaan. Tuntui kuin pieni pala minusta olisi heitetty kielekkeeltä alas. Vapaa-aika ja urheilu ovat tarkottaneet usein samaa asiaa minulle ja nyt kun en urheillut niin minulla todella oli sitä kuuluisaa vapaa-aikaa, mutta sitten pintaan nousi niinkin huvittava juttu kuin se, etten osannut hyödyntää sitä aikaa mitenkään, koska sitä ei minulla ollut aikaisemmin ollut.

Tilanne oli vähän sama kuin laittaisi täysin kielitaidottoman henkilön vieraaseen maahan, jossa ei puhuttaisi sellaista kieltä, jota hän ymmärtäisi ja sitten vain katsottaisiin kuinka kauan menee ennen kuin hän alkaisi pikku hiljaa oppimaan uuden kielen ja selviämään omillaan.

Minulle tuo vieras maa tarkoitti vapaa-aikaa. Yhtäkkiä pystyin nähdä kavereita lyhyelläkin varoitusajalla, eikä tapaamisia tarvinut suunnitella kolmea viikkoa etukäteen. Pikku hiljaa aloin korvaamaan urheilemattomuuden aukon kuitenkin pikkasen väärällä tavalla. Otin töitä niin paljon kuin vain pystyin. Hukutin ajatukseni töihin ja purin pahaa oloani niin. Kesälomani oli kaukana lomailusta.

Syksyn alussa ehdin kuin ehdinkin hengähtämään viikon ennen kuin opintoni jatkuivat ja koin niin sanotusti pienen valaistumisen asioiden suhteen isovanhempieni verannalla makoillessa. On ihan okei sanoa olevansa väsynyt, oli se sitten henkistä tai fyysistä väsymystä. Ei se tee minusta tai sinusta yhtään sen huonompaa ihmistä. Tärkeämpää on se, että tajuaa milloin omat rajat tulevat vastaan. Itselläni ne tulivat siinä vaiheessa, kun tuli liikaa muutoksia. Olen tajunnut kuitenkin sen, että tämä on vain yksi kausi elämässäni ja tulen tätä aivan varmasti vanhempana naureskellen muistelemaan ja voin vain todeta, että omista teoistaan oppii aina jotain uutta.

Kausi paketissa

Kirjoittelinkin eilen jo Instagramin puolelle juttua siitä, että kisakauteni tai no ehkäpä tarkemmin sanottuna tavoitteellinen treenikauteni on tältä vuodelta ohi.

Se oli siinä. Nimittäin mun kisakausi, joka ei kyllä todellisuudessa päässyt ikinä edes alkamaan. Heinäkuulle suunnitellut kisat jäävät välistä ja maratonin juokseminenki tuntuu vähän liian kaukaiselta ajatukselta, mutta eihän sitä ikinä tiedä, jos lähtöviivalle innostun menemään elokuussa. Nyt vain treeniä alle ja rennosti katse kohti ensi vuotta! Silloin jos jolloin haluan olla kunnossa💪💪 © @kaneyaaz #running #juoksu #juokseminen #injury #juoksulenkki #hcr2017 #helsinkicityrun #running #instarunning #instarunners #löpning #laufen #hardlopen #runnerscommunity #runner #runners #halfmarathon #halfmarathontraining #puolimaraton #training #workout #treeni #triathlon @worlderunners #worlderunners#seemyrun #alwaysinbeta #newbalancesuomi @helsinkicityrun #garmin #garminfinland #teamairofin

Henkilön Katja (@katjamaista) jakama julkaisu 4. 07ta 2017 klo 7.07 PDT

Koko kevään kamppailin erilaisten terveysongelmien kanssa, mutta sitten toukokuun alussa pääsin tekemään täyspainoisia treeniviikkoja ja ajattelin, että kyllähän sitä vielä kisaamaan päästään. Noh sitten Helsinki City Run jäi juoksematta uusiutuneen jalkavamman takia ja treeneihin tuli taas tauko. Yritin pitää mielen posiitivisena, mutta eihän se helppoa ollut. Olo alkoi helpottua, mutta oma kroppa ei kuitenkaan tuntunut enää omalta. Tiesin/Tiedän jotain olevan vialla, mutta mitään selittävää syytä ei ole löytynyt. Olen harrastanut kilpaurheilua koko elämäni, joten oman kehon on oppinut tuntemaan todella hyvin. Tietää milloin väsymys on oikeasti vain laiskuutta ja milloin todella pitää jättää treenit välistä ja levätä mielummin. Kun keväällä olo alkoi tuntua hassulta, tiesin heti, ettei joku ole kunnossa, koska sen verran paljon olen juurikin kroppani kanssa tehnyt töitä.

Henkilön Katja (@katjamaista) jakama julkaisu 19. 06ta 2017 klo 9.54 PDT

On hyvin turhauttava fiilis, kun kaikki testit ( mitä lääkärit suostuvat ottaa) näyttävät normaaleilta, mutta oma tunne ei niitä tuloksia tue. Lääkärit hokevat, että olen aivan terve nuori, mutta eivät osaa katsoa kokonaiskuvaa ja sitä mitä kroppani on ennen sietänyt ilman minkäänlaisia ongelmia. Kesäkuun puolessa välissä tuli tietynlainen henkinen luovuttaminen kaiken suhteen. Aloin uskoa siihen, että ehkä olen vain luulosairas ja mitään todellista vikaa ei minussa ole. Pahana allergikkona opiskelen homekoulussa ja uskon senkin vaikuttavan osin tähän olotilaan, mutta lääkäreiden mielestä homeella ei ole mitään tekemistä minkään kanssa vaan itse teen siitä suuremman ongelman kuin se todellisuudessa heidän mielestään on.

Kun sinulle tarpeeksi kauan hokee jotain asiaa, alkaa siihen uskomaan, vaikka se ei olisikaan totta.

Parisen viikkoa olen nyt pohtinut todella paljon sitä, että pitäisikö vain jättää kisat väliin tältäkin vuodelta ja olen tullut siihen tulokseen, että pitää. Teen 50h työviikkoja niin sekin on varmasti osasyy sille, ettei keho tunnu aina omalta. Päätin, että treenailen nyt muutaman kuukauden ihan vain fiilispohjalta ja sitten syys-lokakuussa alan treenaamaan vuosi 2018 kiikarissa, jos kroppa sen vain sallii. Ensi vuoden kisoja on tullut jo mietittyä ja niitä kohti mennään heti, kun olotilan saa tasaantumaan sellaiselle tasolle, että pystyy pikku hiljaa nostamaan treenitunteja.

Turha sitä päätä on väkisin hakata seinään, jos tulosta ei kuitenkaan millään tasolla synny.

Bloginkin päivittely on ollut todella vähäistä koko vuoden ajan juuri kaikkien ongelmien takia niin ei ole ollut kiinnostusta/energiaa tänne kirjoitella mitään, mutta ehkä sekin pikku hiljaa alkaa muuttumaan.

Katja

Motivaatio koetuksella

Heti alkuun voin sanoa, ettei vuosi 2017 ole lähtenyt ihan suunnitelmien mukaan liikkeelle ainakaan urheilun osalta. Opinnot ja ns. muun elämä on sen sijaan sujunut ihan normaalisti.

Lokakuun lopussa viime vuonna aloin tuntemaan itseni väsyneemmäksi, kuin normaalisti, mutta laitoin paljon stressin piikkiin. Koulussa alkoivat deadlinet lähetyä ja aerobinen kunto ei ollut sillä tasolla missä olisin sen halunnut olevan. Valmennusryhmän treeneissä alkoi tuntua joka kerta pahemmalta, mutta en tietenkään halunnut myöntää olevani ongelmissa. Alkoi tulla pientä flunssaa, penikat oireilivat ja nukkumisesta ei tullut mitään. Pidin taukoa treenaamisesta ja aloin karsimaan muitakin menoja.

Olon alkoi tauon myötä helpoittaa ja palasin takaisin normaaliin arkirytmiini. Kaikilla elämänosa-alueilla meni kaikki juuri niin kuin pitikin. Alkutalvesta tulikin sitten jo takapakkia. Hengitys alkoi vinkua juostessa ja treenin jälkeen yskiminen jatkui läpi yön niin, ettei nukkumisesta tullut mitään. Vähensin juoksun osuutta kokonaistreeneistä, koska tuntui, että vain juoksu provosoi yskää. Uinti ja pyöräily sitä ei kuitenkaan tehnyt, ainakaan niin pahasti.

Oloni ei kuitenkaan ollut millään tavalla kipeä, joten en osannut pelätä mitään sen pahempaa. Ajattelin vain keuhkojen ärtyvän kylmästä ilmasta. 

Vuoden vaihteessa olo ei ollut vieläkään helpottanut ja kunto alkoi laskea treenaamisesta huolimatta. Motivaatio bloginkirjoittamiseenkin alkoi olla kortilla, kun tuntui, ettei ole mitään mistä kirjoittaa treenien sujuessa niin huonosti. Tammikuun alussa nielin ylpeyteni ja myönsin sen, ettei nyt mene ihan putkeen. Marssin lääkärille ja minulle tehtiin heti laajat verikokeet. Ensimmäisten tulosten perusteella olin elämäni parhaimmassa kunnossa. Hemoglobiiniarvo oli palautunut aivan loistavasti verenluovutuksen jälkeen, tulehdusarvo oli normaali, kaikki oli kunnossa niiden mukaan. Pari päivää sen jälkeen sain mykoplasmatestin tulokset ja sehän alkoi jo avaamaan ongelmaa. Testin perusteella olin mykoplasman sairastanut todennäköisesti juurikin syksyllä ja kroppa ei ollut siitä vieläkään palautunut. 

Antibioottikuuriahan se tarkoitti ja mielikin alkoi kirkastua josko lääkekuuri helpottaisi oloa. Vasta kuurin vikoina päivinä aloin huomaamaan muutosta olotilassani ja yskiminen väheni. Kuurin loputtua sain kuitenkin palata takaisin entisten ongelmien pariin kun yskiminen ja hengittämisen vaikeus palasi. Lepäsin lisää ja aloin miettimään kesän kisoja ja sitä, että taitaa jäädä tämäkin kisakausi välistä. Motivaatio mielialan positiivisena pitämiseen oli minimissä, kun mietin, etten tänä kesänäkään pääse välttämättä tekemään sitä mistä eniten pidän eli treenaamaan kisoihin ja kisaamaan.

Nyt pikku hiljaa olo alkaa normalisoitumaan. Hengitysvaikeudet vähenevät viikoittain ja vähitellen olen pystynyt palaamaan takaisin treenien pariin. Vielä ollaan hyvin kaukana normaalista treenirytmistäni ja kunnostani, mutta suunta on parempaan päin, joten ei voi muuta kuin iloita.

Vaikka tuleva kisakausi jäisikin välistä, tulee niitä aina uusia. Nyt tavoitteena on saada itseni siihen kuntoon, ettei tarvitse joka lenkillä pelätä tukehtumista. Jos kisaamaan pääsen kesällä niin se tapahtuu sitten normaalista poiketen hyvin paljon myöhemmin kuin edellisinä vuosina. Toukokuu menee ainakin vielä treenatessa, mutta ehkä sitä johonkin triathlonkisaan vielä uskaltautuu loppukesästä.

Katse eteenpäin

Taas on yksi vuosi eletty ja paljon on ehtinyt tapahtua. Itselläni on se paha tapa, etten tajuakkaan kuinka paljon on tullut tehtyä vuoden aikana, vaan mietin vain niitä asioita, joita en tehnyt.
Nyt ajattelin kuitenkin kirjoittaa vähän niistä asioista, joita tein vuonna 2016. Asioista mistä olen ylpeä ja raottaa hieman myös niitä asioita mitä kadun.

Jo vuoden 2015 syksyllä tiesin, että seuraava vuosi toisi paljon uusia asioita elämääni. Minut oli hyväksytty opiskelemaan ensihoitoa Helsinkiin ja sen jo itsessään tiesin tuovan paljon muutoksia arkeeni. Treenaamiseni muuttui myös, kun minut kutsuttiin valmennusryhmään. Valmennusryhmässä treenaaminen tarkoitti sitä, että minulla oli aikaisempaa enemmän ohjattuja treenejä ja muut menot yritin sovittaa parhaani mukaan niiden treenien ympärille. Keväällä 2016 tein myös sen päätöksen, etten kisaa triathlonissa yhtäkään kisaa koko vuonna. Itselleni on tyypillistä, että kisaan vuodessa noin 10-15 kipailua, joista noin puolet ovat triathlonkisoja ja loput erilaisia juoksukilpailuja. Vuonna 2016 kisasin kokonaisuudessaan vain 4 juoksukisaa. Kolme niistä Suomessa ja yhden Lontoossa.

Päätös olla kisaamatta syntyi pitkän pohdinnan jälkeen. Halusin pitää ns. välivuoden triathlonista ja saada vietettyä ainakin yhden ''vammavapaan'' vuoden urheilun saralla. Treenasin kuitenkin suhteellisen normaalisti koko vuoden, vaikka tiettyjä kisoja varten en tällä kertaa treenannutkaan. Tunteja kertyi koko vuoden ajalta noin 550. Ennätykset paranivat ja suhtautuminen urheiluun muuttui hieman siinä samassa. Rentous löytyi uudelleen ja sen huomasi heti tuloksissa.

                                                                                                                                                     

Kesän alussa minua pyydettiin viikon varoitusajalla töihin Lontooseen ja päätin tarttua tilaisuuteen.
Ennen kuin huomasinkaan, olin jo lentokoneessa menossa kohti Lontoota. Siellä sain viettää aivan ihanat kaksi kuukautta.
Töitä minulle tarjottiin vuoden vaihteeseen asti, mutta opintoni jatkuivat elokuussa Suomessa ja sen takia päätin palata jo kahden kuukauden jälkeen takaisin.






Syyskuussa vaihdoin työpaikkaa ja vietin viisi viikkoa kaverini kanssa Keiteleellä tekemässä opintoihini liittyvää harjoittelua. Syksy menikin paljon opiskelessa ja töitä tehdessä.



Kokonaisuudessaan viime vuosi oli oikein kiva vuosi. Tapasin paljon uusia ihania ihmisiä, pääsin asumaan ulkomailla yksin, aloitin opinnot korkeakoulussa, vaihdoin työpaikkaa ja pääsin vielä kiertämään Suomea.

Vaikka vuoden aikana tapahtuikin paljon kivoja ja ikimuistoisia asioita, tapahtui myös niitä, jotka mielummin vain unohtaisin. Alkuvuodesta tapahtui asia, jota en toivoisi edes pahimmalle vihamiehelleni. Tuon tilanteen jälkeen kuitenkin tajusin sen, miten korvaamattomia hyvät ja läheiset ystävät ovat joille voi kertoa asioita ja he haluavat kuunnella ja tukea. Jotain positiivista siis muutoin ikävästä tilanteesta.
Kevään tapahtumat kuitenkin heijastuivat suhtautumiseeni asioihin ja henkilöihin koko vuoden ajan, mistä olen hieman pettynyt. Annoin menneiden vaikuttaa liikaan moniin ihmissuhteisiin. Menneitä kun ei voi muuttaa, vaikka kuinka yrittäisi, mutta niiden kanssa voi oppia elämään.

Kaikista ikävistä asioista huolimatta voin muistella vuotta 2016 hyvillä mielin. Lopulta kaikki negatiivisetkin asiat kasvattivat minua niin henkisesti kuin fyysisestikkin ja nyt lähden kohtaamaan uusia asioita entistä vahvempana.

Iloa pienistä asioista stressaamisen keskellä

Kuten aiemmista blogikirjoituksistani on varmasti monelle selvinnyt, olen luonteeltani helposti stressaava ihminen. Pienistäkin asioista saan aikaiseksi jonkun sorttisen stressin, mutta usein juuri se saa minut suoriutumaan asioista paremmin. Ongelmana kuitenkin on se, että kun olotila jatkuu pidempään, alkaa se muuttamaan ajatusmaailmaani niin, etten enää näe edes niitä pieniä stressivapaita asioita, jotka tuottavat iloa.

Kesä tuli asusteltua Lontoossa ja huomasin heti Suomeen palattuani, etten ole varmaan ikinä viettänyt yhtä stressivapaata kesälomaa. Kun yksi elämän osa-alue, opiskelu, jäi melkeinpä kokonaan pois kesäksi, oli helpompi pitää paljetti kasassa muiden asioiden suhteen, eikä stressiä oikein päässyt syntymään, koska vuorokaudessa riitti hyvin tunnit. Työt, treenit ja ystävät oli hyvin helppo sovittaa viikkoaikatauluun. Pystyin työstämään omaa henkistähyvinvointiani ihan yhtä hyvin kuin fyysistä kapasiteettia. Maisemanvaihdos teki kyllä älyttömän hyvää ja sai minut näkemään asiat ihan erilaisessa perspektiivissä. Uskon, että koko kesän kasvattavin ja paras asia oli se, että jouduin viettämään niin paljon aikaa yksin vieraassa maassa ja hoitamaan esim sairaalakäynnit ihan ittekseni ilman läsnäolevaa tukea. 

Kun olet yksin, alat automaattisesti miettimään asioita ja tekemään tietynlaista itsetutkiskelua. Juju piileekin siinä osaatko hallita ajatuksiasi niin, ettet näe vain negatiivisia piirteitä ja asioita elämässäsi vaan osaat nähdä myös ne positiiviset. Yksinoleminenkin on taito, joka kannattaa hallita. Pitää pystyä olemaan yksin ilman, että se saa sinut ahdistumaan. Mitä enemmän vietin aikaa itsekseni, sitä enemmän opin arvostamaan rauhallisuutta ja pieniä asioita, kuten aamuisia kävelyitä auringon paisteessa ilman kiirettä, kirjan lukemista auringonpaisteessa ja vain olemista tekemättä mitään. Aluksi koin todella huonoa omatuntoa siitä, jos en joka päivä tehnyt jotain suurta ja ihmeellistä, mutta pikku hiljaa sekin tunne helpottui.

Suomeen palattuani mielialani alkoi hyvin äkkiä laskea. Palasin aurinkoisesta ja avoimesta Lontoosta sateiseen ja yrmeään Suomeen. Opinnot alkoivat ja jo ekoilla viikoilla sai tehdä kunnolla töitä sen eteen, ettei vajoa epätoivoon. Ongelmat terveyden kanssa alkoivat uudestaan ja oma pää alkoi kääntyi itseään vastaan. Opiskelu, työt, treenit, ystävät ja perhe on sellainen yhtälö, että maailman parhaalla organisoijallakin olisi vaikeuksia saada nuo mahtumaan samaan kalenteriin. Halu panostaa kaikkeen täydellä teholla on juurikin se asia, mikä saa minut kerta toisensa jälkeen ajautumaan samaan ahdinkoon ja siihen, että tuntuu kaikkien asioiden olevan huonosti, eikä enää pysty iloitsemaan asiosta samalla tavalla.

Eilen treenatessani kaverin kanssa, minut valtasi tunne, joka sai koko kroppani rauhottumaan ja pysähtymään. Aloin miettimään sitä, kuinka etuoikeutettu oikeasti olen monien asioiden suhteen. Opiskelen unelma-ammattiani, pystyn urheilemaan ja tekemään oikeasti niitä asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. 

Kuva: Selina Ala-Nikkola

Kaiken ei tarvitse aina olla 100% täydellistä. Tuo on asia, jota yritän itselleni opettaa. Kukaan ei ole täydellinen ja sehän juuri tekee ihmisistä täydellisiä. Voin sanoa asioille EI, eikä minun tarvitse kokea syyllisyyttä siitä, jos kieltäydyn. Kaikkea ei vain pysty tekemään aina 100%:lla teholla, vaan tarvii vain pystyä hyväksymään se, että kaikelle ei ole aikaa. Kun nuo ajatukset hyväksyy, kykenee arkeen ja niihin stressaaviin asioihin keskittymään ihan eri asenteella. Silloin kun on koko ajan menossa, on pakko löytää pienistä asioista ilon aiheita. Vaikka tekisikin niitä asioita, joista on aina unelmoinut, ei se tarkoita sitä, että kaikki hetket olisivat pelkkää iloa. Sen takia vaikeillakin hetkillä on tärkeää löytää edes joku maailman pienimmältäkin asialta tuntuva juttu, joka saa aikaan hyvän olon tunteen juuri sillä hetkellä ja saa sinut unohtamaan huolesi edes pariksi minuutiksi.

Kuva: Selina Ala-Nikkola

Oman elämänsä kippari

Kirjoittelin viime postauksessa siitä, miksi tein päätöksen olla kisaamatta tänä vuonna viime vuosia vähemmän ja siitä, miten kaiken ei aina tarvitse olla täydellistä. Päätin jatkaa kirjoittamista aika samalaisista tunnelmista.

Postasin eilen Facebookiin kuvan, jonka kuvatekstissä kerroin omista epävarmuuksistani omaa kehoani kohtaan ja siitä, mihin kaikkeen kehoni on kuitenkin pystynyt, vaikka se ei mihinkään tiettyyn muottiin ole koskaaan sopinutkaan.

Voin aika hyvällä omatunnolla sanoa, että kaikilla (varsinkin) nuorilla naisilla ja tytöillä on jossain vaiheessa elämäänsä ollut ulkonäköä ja omaa persoonallisuutta koskevia epävarmuuksia. Milloin on kokenut olevansa liian lihava, vaikka todellisuudessa lihavuudesta ei todellakaan ole tietoakaan suurimman osan kohdalla. Monet kokevat myös paljon riittämättömyyden tunnetta, joka yleensä kuitenkin juontaa juurensa siihen, ettei riitä itselle, vaikka muut sinut hyväksyisivätkin.

Itse olen luonteeltani sellainen, että haluan miellyttää aina muita ja olla kaikkien kaveri. Mutta turhaan, koska kyseessä on mahdoton tehtävä. Kukaan ihminen ei ole sellainen, jota kaikki rakastaisivat tai haluisivat viettää paljon aikaa hänen kanssaan. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö hänen kanssaan voisi tulla toimeen. Vein muiden miellyttämisyritykset niin pitkälle, että kadotin osittain itseni. Ajattelin, että jos lähden mukaan muiden juttuihin ja teen asioita, joita useat ystäväni tekevät, minusta pidettäisiin enemmän. Todellisuus oli kuitenkin se, että ainoa ihminen, joka ei minusta pitänyt, olin minä itse.

Osallistuin illanistujaisiin ja muihin sosiaalisiin tilanteisiin vain sen takia, että kuuluisin enemmän porukkaan. En kokenut oloani mukavaksi kuitenkaan, vaikka kuinka paljon yritin tsempata. En ole ikinä ollut mikään suuri alkoholin kuluttaja tai muutenkaan nauttinut tilanteista, joissa alkoholi on pääosassa, eikä asia muuttunut, vaikka kuinka yritin. Sitten kuitenkin tajusin, ettei asian tarvitsekkaan muuttua. Minä olen tälläinen kuin olen, eikä sitä pitäisi yrittää muuttaa vain sen takia, että joku toinen pitäisi minusta enemmän, koska silloin menetän osan itsestäni.

Miksi en tekisi asioita, jotka tekevät juuri minut onnelliseksi, niin kyllähän silloin löydän rinnalleni juuri ne ihmiset, jotka pitävät ja kunnioittavat minua sellasena kuin olen. Muunlaisia ihmisiähän en edes halua rinnalleni. 

Mitä tulee kehonkuvaani niin en ole ikinä hyväksynyt itseäni sellaisena kuin olen. Suurin syy siihen ehkä on se, että minulla on pakonomainen tarve verrata itseäni muihin. Kateellisuus on asia, jonka takia olen kokenut viime vuosien aikana turhan paljon epävarmuutta. Jos en omaa juuri samalaisia D-kupin rintoja, pyöreää takamusta ja kauniita pitkiä hiuksia kuin joku muu, niin miksi se pitäisi saada minut tuntemaan itseäni yhtään sen huonommaksi, koska tuossakin oli jo muutama asia mitä en edes haluisi omata, mutta silti takaraivossa on koputellut aina ajatus siitä olisiko elämäni jotenkin parempi jos minulla nuo kyseiset ominaisuudet kuitenkin olisi. Asiaan on yksinkertainen vastaus: EI OLISI!

Juuri tällä minun kropallani on juostu maratoni, 14 puoli maratonia, lukuisia 10km kisoja, 5 km kisoja, maastojuoksukisoja, triathloneita, kyykätty lähemmäs 100kg, tehty yhden käden punnerrus, vedetty yli 10 leukaa putkeen, voitettu kisoja ja tehty vielä paljon muuta mitä en nyt tähän kirjoita, koska listasta tulisi ihan liian pitkä. Vielä pari vuotta sitten en ajatellut kroppani ulkomuotoa samalla tavoin kuin nyt vaan keskityin siihen, mitä pystyin sillä tekemään ja muulla ei ollut väliä. Sitten tuli niitä epäonnistumisia ja aloin kaivamaan kuoppaa, josta oli lopulta koko ajan vaikeampi päästä ylös.
Nyt olen kuitenkin siinä pisteessä, että ylös pääseminen on hyvin lähellä, enkä tässä vaiheessa aio todellakaan luovuttaa, vaan nousta entistäkin korkeammalle.

Minun on hyvä olla omassa kropassani, opiskelen sitä alaa, josta olen aina haavaillut, ympärilläni on ihmisiä, jotka oikeasti välittävät minusta, olen päässyt kokemaan paljon uskomattomia asioita eli voin vihdoin hyvin mielin todeta, että mulla taitaa olla asiat oikeastaan aika mallillaan!! Kovasti olen tehnyt töitä menestykseni eteen ja nyt olen vasta alkanut huomata, että olen osan niistä unelmista jo saavuttanut ja paljon mahtavia asioita odottaa minua vielä tulevaisuudessa!

Hyvää viikonloppua kaikille!!

Rennommin kohti tulevaa

Olen aina tykännyt kilpailla paljon, varsinkin urheilun saralla. Asetin itselleni paljon tavoitteita joka kaudelle ja kisat saivat minut motivoitumaan niinä vaikeinakin hetkinä, jolloin treenaaminen ei huvittanut yhtään. Treenasin kovaa ja paljon. Opiskelin täyspäiväisesti, kävin töissä ja urheilin. Kavereitani ehdin nähdä juuri ja juuri koulussa ja jos satuin olemaan kipeänä tai jokin muu asia esti urheilun, saatoin nähdä heitä hieman useammin. Minun piti menestyä sekä koulussa että urheilussa. Helposti stressaavana ihmisenä en osannut ottaa yhtään sitä huomioon, miten koko ajan kasvava stressi voisi vaikuttaa minun niin paljon.

Urheilukin, joka oli ennen ollut niin mielekästä ja hauskaa, alkoi aiheuttaa stressiä, koska jokin asia minussa itsessäni esti tulosten tekemisen. Monet kaudet olivat rikkonaisia erinäisten loukkaantumisten takia ja tuntui koko ajan, että en vain enää yllä niihin tavoitteisiin, jotka olin itselleni asettanut.

Aloitin korkeakouluopinnot ja koin palavaa tarvetta pärjätä niissäkin täydellisesti ja samaa aikaa minun tietenkin piti pyrkiä olemaan muillakin elämän osa-aluilla täydellinen. Sosiaalisen elämän pitäisi kukoistaa, minulla pitäisi olla viikonloppujen jälkeen aina hauskoja tarinoita kerrottavina, sukupuolielämä pitäisi kiinnostaa ja olla suuri osa elämääni, työt pitäisi pystyä hoitamaan kunnialla, pitäisi tehdä uusia ennätyksiä urheilun saralla.

Mutta mitä sitten kun keho huutaa hidastamaan, mutta pääsi ei kuuntele, vaan pusket väkisin eteenpäin. Tapahtuu ikäviä asioita, joihin itse et ole voinut vaikuttaa ja ne vain lisäävät pahaa oloasi, etkä anna itsellesi lupaa käsitellä asioita, koska kaiken pitää näyttää täydelliseltä ulospäin.

Tänä keväänä tein päätöksen, että kaiken ei tarvitse olla täydellistä! Olen niin nuori, että haluan pystyä nauttimaan elämästäni vielä kolmekymppisenäkin, mikä ei tällä menolla tule toteutumaan. Tiedä sitten kummalta haen tekemisilläni enemmän hyväksyntää, minulta itseltäni vain lähipiiriltäni. Sen ainakin olen huomannut, että asetan itselleni hyvin suuret paineet asioiden suhteen ja jos jokin pienikin asia ei mene niin kuin haluaisin, sätin siitä itseäni pitkään.

Kaikkien näiden pohdintojen jälkeen olen tehnyt päätöksen, että en esimerkiksi kilpaile tänä kesänä yhtä paljon kuin aikaisemmin vaan tavoitteenani on saada ainakin yksi kausi vietyä läpi niin, että en kärsisi loukkaantumisista. Heti, kun tein päätöksen, että en ota urheilua tänä vuonna niin vakavasti vaan pidän ns. pientä henkistä taukoa, tuntui kuin hartioiltani olisi vierähtänyt suuri kivi pois.  Mitä opintoihini tulee, ei minun tarvitse aina saada sitä parasta numeroa. Ei se kerro minun todellista osaamistani, jos osaan kertoa asioita juuri siinä tenttitilanteessa, vaan minun pitäisi todella ymmärtää ja oppia ne asiat, jotta pystyn hoitamaan potilaitani mahdollisimman hyvin tulevaisuudessa monien kymmenten vuosien ajan.

Minun ei tarvitse olla täydellinen! En vaadi sitä muiltakaan niin miksi olen sitä vaatinut itseltäni niin monien vuosien ajan. Ikinä ei voinut esimerkiksi myöntää sitä, että kaikki ei ole hyvin. Kun asettaa itselle liian korkeat vaatimukset, ajaa itsensä sellaiseen tilanteeseen, josta ei ihan heti päästä pois. Kroppa kestää kuormitusta tiettyyn pisteeseen asti, mutta mitä sitten kun se alkaa jo ilmoittelemaan sinulle, että nyt mennään liian kovaa. Et huomio merkkejä vaan kaivat itsellesi vielä syvempää kuoppaa, josta on lopulta vaikeampi päästä pois.

Tänä kesänä ja vuotena aionkin oppia nauttimaan asiosta aivan uudestaan ja opetella sanomaan ei. Minun ei tarvitse tehdä kaikkea tai yrittää mielyttää jokaista ihmistä kenet tapaan. Minulla on oikeus hakea omaa tilaa ja myöntää se, kun lautasellani on liikaa tavaraa.

Ainoa ihminen, jota minun pitää miellyttää on minä itse. Minä olen se ihminen, jonka kanssa joudun tai paremmin sanottuna saan elää koko elämäni, joten miksi en sitten nauttisi siitä kaikesta ajasta.

Elämää ilman urheilua

Viime viikkoina treenatessa huomasin huolestuttavia piirteitä voinnissani. 

Urheilu ei sujunu totuttuun tapaan ja muutkin asiat elämässäni alkoivat ottaa askeleita kohti outoutta. Normaali unirytmi minulle on sellainen, että menen viimeistään 22:30 nukkumaan ja heräilen arkipäivisin 5:30-6:00 välillä, mitäs muutakaan kuin treenaamaan.
Viime viikkoina nukkumaanmeno kuitenkin alkoi liukumaan lähemmäksi puoltayötä ja kun herätys on kuitenkin samaan aikaan kuin muulloin, väsymys oli taattu.
Kysymys ei ollut siitä, ettenkö olisi voinut mennä nukkumaan aikaisemminkin, mutta kun uni ei tule niin se ei tule. Unet olivat muutenkin todella katkonaisia ja sitten tuli nukahdeltua päivän aikana sinne sun tänne.
Mieliala alkoi laske. Seinät tuntuivat kaatuvat päälle, kaikki oli huonosti, purkasin pahaa oloani lähipiiriini, en pystynyt keskittymään opintoihin kunnolla ja jälleen kerran pääsin siihen pisteeseen, että aloin pohtimaan sitä, että onko minulla todellisuudessa mitään mahdollisuutta kehittyä hyväksi triathlonistiksi vai onko yritykseni tuhoontuomittu.

Onneksi valmentajani myös huomasi sen, että treeneissä ei oikein sujunut ja määräsi minut vähintään viikon kestävälle täysin treenittömälle jaksolle. Treeninä on olla treenaamatta. Viimeksi olen viettänyt yli kaksi päivää kestävän tauon treenaamisesta viime vuoden syys-lokakuussa. Urheilu ja etenkin triathlon on minulle yhtä suuri osa elämääni kuin perus arkitoimet, kuten syöminen tai hampaiden pesu, joten tiesin treenitauon tuottavan ongelmia etenkin henkisesti. Mitä tekisin kaikella sillä ylimääräisellä ajalla? Vastaus oli helppo: en mitään. Turha ottaa lisästressiä siitä, että pitäisi olla koko ajan menossa vaan keskityn täysillä siihen, että kroppa pääsee palautumaan ja on enemmän aikaa paneutua opintoihin.

Olen luonteeltani ihminen, joka pystyy kehittämään itselleen stressin melkein mistä vaan. Se on sekä hyvä että huono asia. Stressatessani panostan asioihin entistä enemmän, mutta terveyden kannalta jatkuva stressaaminen ei ole hyvä. Unenlaatu heikkenee, hormonitoiminta häiriintyy, tulee ärtyneemmäksi, mieliala laskee, keskittymiskyky huononee ja muutenkin asiat ahdistavat normaalia enemmän.

Ensimmäiset päivät treenitauosta meni oikein hyvin, enkä oikeastaan kiinnittänyt siihen huomiota, että ei tarvinut lähteä kohti hallia missään vaiheessa päivää. Neljäntenä päivänä kuitenkin alkoi se mitä pelkäsi, palo päästä treenaamaan. ''Jos sitä tekisi vain jonkun pienen lihaskuntotreenin tai kävisi tekemässä rennon juoksulenkin?'' EI. Oli vaan pakko hokea itselleni sitä, että nyt on maltettava jos haluaa onnistua kisakaudella.

***

Kroppani on joutunut pieneen ylirasitustilaan tai no voidaan tässä tilanteessa puhua jo alkavasta ylikunnosta. Syke ei noussut, vaikka yritin kuinka kovasti päästä kovempaa. En hikoillut totuttuun tapaan, enkä hengästynyt. Lihaksistossa on meneillään tulehdustila ja kroppa käy muutenkin hyvin paljon ylikierroksilla. Syitä moiselle voi miettiä vaikka kuinka monta tuntia. Juu olen voinut urheilla astetta liian kovaan, mutta se minkä takia treenit ovat kuormittaneet kroppaa totuttua enemmän johtuu siitä, että en ole osannut laskea muun elämän tuomaa stressiä kokonaiskuormitukseen mukaan.
Treenitunteja ei ole nostettu radikaalilla tavalla.

Elämässäni on tapahtunut viime aikoina paljon asioita, joita en ala täällä blogin puolella puimaan. 

En osannut arvioida sitä yhtään, miten paljon ''vain'' henkisesti kuormittavatkin asiat voivat vaikuttaa koko kehon toimintaan. Kun pää ei ole enää jutussa 100% mukana niin alkaahan se kroppa pikku hiljaa käymään varavirralla. No, mutta kaikesta viisastuu.

***

Tätä tekstiä kirjoittaessa viestän treenitaukoni viidettä päivää ja vielä olisi ainakin kolme päivää jäljellä. Tänään tajusin ensimmäistä kertaa, miten tärkeä asia triathlon minulle todellisuudessa on. Koko identiteettini rakentuu omalla tavallaan urheilun ympärille. Jos en itse pysty niin paljon treenaamaan, palo päästä valmentamaan ja olemaan muulla tavoin urheilun parissa kasvaa. Palo päästä treenaan on tällä hetkellä äärimmäisen kova, mutta pitää vain pystyä ajattelemaan kokonaiskuvaa ja ymmärtää se, että tässä tilanteessa lepo ei tee mitään muuta, kuin vaan kehota kuntoani. Onneksi kuitenkaan kaikki liikunta ei ole kiellettyä!

Itsensä suojelu

Kaikilla on elämässään kausia, jolloin miettii erityisen paljon elämään liittyviä asioita. Mihin haluaa edetä? Missä näen itseni vaikkapa viiden vuoden päästä? Miksi en ole/olen tyytyväinen tämänhetkiseen tilanteeseen?
Itselläni tuo ''ajattelun hetki'' on juuri nyt.

En tunnu löytävän tasapainoa en sitten niin millään. On viikkoja, jolloin kaikki on hyvin ja oikein puhkun energiaa ja koen, että kaikki on juuri niin kuin niiden haluaisinkin olevan, mutta sitten herään eräänä päivänä ja kaikki on toisin.
Kesällä minulla oli vielä selvät sävelet, miten syksyni lähtee rakentumaan ja missä olen ensi keväänä yms., mutta yksitellen suunnitelmat murenivat. Kaikki jäi niin pienestä kiinni.

***
Minulle on aina yritetty opettaa sitä, että elämä ei ole juuri siitä yhdestä pisteestä tai sekunnista kiinni ja olen saanut huomata, että ,ei, se elämä  on välillä 0,5 pisteestä tai 0,2 sekunnista kiinni. Juuri tuo 0,5 pistettä murensi minulla pitkäaikaisen unelmani. Puoli pistettä oli juurikin se ratkaiseva tekijä, jonka takia unelmani jäi saavuttamatta. Niin pieni, mutta samalla niin suuri numero.
Eihän se tietenkään tarkoita sitä, ettenkö voisi/yritä saavuttaa unelmaani uudestaan.
***

Hoen usein kavereilleni sitä, että kaikki on vain omasta päästä kiinni. Mutta mitä sitten, kun alkaa tuntumaan siltä, että oma pää ei enää kestä. Jos epäonnistumisia on tullut niin paljon, että alat epäilemään omaa kantokykyäsi. Tuleeko silloin automaattisesti reaktio, että alat suojelemaan itseäsi epäonnistumisilta ja tietynlainen tarvittava rohkeus katoaa elämästäsi kokonaan. Kun alat valmistamaan itseäsi epäonnistumiseen niin sehän vielä lietsoo epäonnistumista ja periaatteessa epäonnistut jo ennen itse tapahtumaa. Oli se sitten urheilusuoritus, koe tai ihan mikä muu tilanne tahansa. Mutta miten ihmeessä pystyt muuttamaan ajattelutapaasi, jonka olet kehittänyt suojelemaan itseäsi. Kuinka pitkälle sitä on todellisuudessa menemään, ettei vahingossakaan joudu kokemaan uusia pettymiksiä?

***
Kaikkien on pakko jossain vaiheessa elämäänsä kokea jonkunlainen pettymys tai epäonnistuminen ja usein nuo eivät rajoitu vain yhteen kertaan. Erottavatekijä on kuitenkin se, miten asian käsittelee. Antaako pettymyksen vaikuttaa elämään kauankin vai sisuuntuuko asiasta ja yrittää uudelleen.
***

Vaikka sitten kuitenkin jo tiedostaa ''ongelmansa'' itsensä suojelemisen suhteen, mutta ei siltikään pysty asiaa muuttamaan, alkaa olemaan siinä pisteessä, että pitää palata siihen hetkeen jolloin viimeksi tunsi olonsa onnistuneeksi ja minkä asian takia oli iloinen ja mitä piti tehdä sen eteen, että sai tuon tunteen kokea. Kukaan ei tule epäonnistumaan koko elämäänsä tai no onhan se tietenkin mahdollista, mutta silloin on itse sen tien valinnut. Minusta sanononta ''kova työ palkitaan'' on yksi maailman tyhmimmistä sanonnoista. Kuka määrittelee sen, mikä on tarpeeksi kova työ siihen nähden, että voi unelmansa saavuttaa. Ja vaikka tekisit kuinka kovasti töitä, ei se automaattisesti tarkoita sitä, että tulisit koskaan pääsemään haluamaasi lopputulokseen. Siinä tulee elämän raadollisuus todella esille.

***
Itsensä suojelussa ei sinänsä ole mitään väärää, mutta voihan se hyvin äkkiä johtaa siihen tilanteeseen, ettei uskalla enää kokea uusia tai edes vanhoja asioita, koska mitä jos jokin meneekin pieleen, eikä koekkaan onnistumisen iloa vaan epäonnistumisen tuskan.

Otetaan esimerkiksi vaikkapa niinkin arkipäiväinen asia kuin treffeille meno.

Neiti X:lle tarjoutuu tilaisuus mennä mukavalta vaikuttavan miehen kanssa treffeille, mutta hän ei sitä uskalla tehdä, koska mitä jos kemiat eivät kohtaakkaan tai jokin muu menee pieleen. Neiti X ei edes ajattele sitä vaihtoehtoa, että asiat voisivat mennä myös hyvinkin.

Tai toinen esimerkki, työnhaku.

Neiti X selailee työpaikkailmoituksia, mutta ei uskalla hakea haluamiinsa työpaikkoihin, koska hän ''eihän mua kuitenkaan kutsuta haastatteluun'' -periaatteen mukaisesti jatkaa hakemusten lukemista ja päätyy lähettämään CV:nsa paikkaan johon ei todellisuudessa haluaisi. Mutta jos hänellä olisi rohkeuutta, kirjottaisi hän hakemuksen myös siihen unelmatyöpaikkaansa ja silloin hän loisi itselleen mahdollisuuden jopa päästä sinne.

Ikinä ei pitäisi pelätä epäonnistumista niin paljon, että se estäisi uusien asioiden kokeilun.