.

.

keskiviikko 5. heinäkuuta 2017

Kausi paketissa

Kirjoittelinkin eilen jo Instagramin puolelle juttua siitä, että kisakauteni tai no ehkäpä tarkemmin sanottuna tavoitteellinen treenikauteni on tältä vuodelta ohi.

Se oli siinä. Nimittäin mun kisakausi, joka ei kyllä todellisuudessa päässyt ikinä edes alkamaan. Heinäkuulle suunnitellut kisat jäävät välistä ja maratonin juokseminenki tuntuu vähän liian kaukaiselta ajatukselta, mutta eihän sitä ikinä tiedä, jos lähtöviivalle innostun menemään elokuussa. Nyt vain treeniä alle ja rennosti katse kohti ensi vuotta! Silloin jos jolloin haluan olla kunnossa💪💪 © @kaneyaaz #running #juoksu #juokseminen #injury #juoksulenkki #hcr2017 #helsinkicityrun #running #instarunning #instarunners #löpning #laufen #hardlopen #runnerscommunity #runner #runners #halfmarathon #halfmarathontraining #puolimaraton #training #workout #treeni #triathlon @worlderunners #worlderunners#seemyrun #alwaysinbeta #newbalancesuomi @helsinkicityrun #garmin #garminfinland #teamairofin
Henkilön Katja (@katjamaista) jakama julkaisu

Koko kevään kamppailin erilaisten terveysongelmien kanssa, mutta sitten toukokuun alussa pääsin tekemään täyspainoisia treeniviikkoja ja ajattelin, että kyllähän sitä vielä kisaamaan päästään. Noh sitten Helsinki City Run jäi juoksematta uusiutuneen jalkavamman takia ja treeneihin tuli taas tauko. Yritin pitää mielen posiitivisena, mutta eihän se helppoa ollut. Olo alkoi helpottua, mutta oma kroppa ei kuitenkaan tuntunut enää omalta. Tiesin/Tiedän jotain olevan vialla, mutta mitään selittävää syytä ei ole löytynyt. Olen harrastanut kilpaurheilua koko elämäni, joten oman kehon on oppinut tuntemaan todella hyvin. Tietää milloin väsymys on oikeasti vain laiskuutta ja milloin todella pitää jättää treenit välistä ja levätä mielummin. Kun keväällä olo alkoi tuntua hassulta, tiesin heti, ettei joku ole kunnossa, koska sen verran paljon olen juurikin kroppani kanssa tehnyt töitä.



On hyvin turhauttava fiilis, kun kaikki testit ( mitä lääkärit suostuvat ottaa) näyttävät normaaleilta, mutta oma tunne ei niitä tuloksia tue. Lääkärit hokevat, että olen aivan terve nuori, mutta eivät osaa katsoa kokonaiskuvaa ja sitä mitä kroppani on ennen sietänyt ilman minkäänlaisia ongelmia. Kesäkuun puolessa välissä tuli tietynlainen henkinen luovuttaminen kaiken suhteen. Aloin uskoa siihen, että ehkä olen vain luulosairas ja mitään todellista vikaa ei minussa ole. Pahana allergikkona opiskelen homekoulussa ja uskon senkin vaikuttavan osin tähän olotilaan, mutta lääkäreiden mielestä homeella ei ole mitään tekemistä minkään kanssa vaan itse teen siitä suuremman ongelman kuin se todellisuudessa heidän mielestään on.

Kun sinulle tarpeeksi kauan hokee jotain asiaa, alkaa siihen uskomaan, vaikka se ei olisikaan totta.

Parisen viikkoa olen nyt pohtinut todella paljon sitä, että pitäisikö vain jättää kisat väliin tältäkin vuodelta ja olen tullut siihen tulokseen, että pitää. Teen 50h työviikkoja niin sekin on varmasti osasyy sille, ettei keho tunnu aina omalta. Päätin, että treenailen nyt muutaman kuukauden ihan vain fiilispohjalta ja sitten syys-lokakuussa alan treenaamaan vuosi 2018 kiikarissa, jos kroppa sen vain sallii. Ensi vuoden kisoja on tullut jo mietittyä ja niitä kohti mennään heti, kun olotilan saa tasaantumaan sellaiselle tasolle, että pystyy pikku hiljaa nostamaan treenitunteja.

Turha sitä päätä on väkisin hakata seinään, jos tulosta ei kuitenkaan millään tasolla synny.

Bloginkin päivittely on ollut todella vähäistä koko vuoden ajan juuri kaikkien ongelmien takia niin ei ole ollut kiinnostusta/energiaa tänne kirjoitella mitään, mutta ehkä sekin pikku hiljaa alkaa muuttumaan.
Katja

keskiviikko 17. toukokuuta 2017

Takaisin tauolta

Kuten monet ovatkin jo huomanneet niin ei ole tullut kauhean paljoa tänä keväänä tänne kirjoiteltua. Opiskelut ovat vieneet suurimman osan ajastani ja siihen lisäksi työt ja treenit niin ei ole ollut aikaa/motivaatiota viettää koneen äärellä lisää aikaa blogia kirjoitellen.

Kevättäni on värittänyt kaikenmaailman terveysongelmat, joten sekin on yksi syy minkä takia en ole halunnut tänne urheilusta kirjoitella.

Tein vuoden 2016 alussa päätöksen, etten kisaa triathlonin parissa tulevana kesänä ja yritän pysyä terveenä koko kesän. Suunnitelmat muuttuivat muutenkin sen verran, että muutin Lontooseen ja siellä tuli vietettyä koko kesä. Suomeen palattuani treenimotivaatio oli parhaimmillaan. Ylimenokauden vietettyäni alkoin tekemään suunnitelmia tälle vuodelle. Edessä olisi ainakin yksi puoli maraton ja yksi maraton. Triathlonin pariin paluusta en ollut ihan niin varma. En tietenkään sen takia ettenkö haluaisi enää kisata lajin parissa vaan se, että kynnys kisoihin ilmoittautumiseen oli koko ajan kasvanut, kun ei enää ollut varma siitä millä tasolla omat kyvyt ovat.


Syksyllä tein kuitenkin sellaiset suunnitelmat, että en ota paineita kisoista vaan ilmoittaudun niihin kevään/kesän aikana, kun olen saanut enemmän selvyyttä siitä, missä vaiheessa fyysinen kuntoni on. Syksyn treenailut menivät oikein hyvin ja lokakuussa olin jo paremmassa vaiheessa kuin edellisinä vuosina samoihin aikoihin. Marraskuun alussa ongelmat kuitenkin alkoivat ja treenaaminen alkoi olla koko ajan epäsäännöllisempää. 


Tammikuu menikin sitten Kotkassa asuessa ja fiiliksen mukaan treenatessa. Maaliskuussa ongelmat alkoivat hävetä ja pääsin tekemään jo kunnollisia treenejä. Valmistautuminen HCR:lle oli täydessä vauhdissa ja luottamus omaan tekemiseen oli hyvä. 


Toukokuun alussa ongelmat kuitenkin palasivat. Vuoden 2015 kesällä minulla oli vasemmassa jalassa vamma, jonka syy ei kuitenkaan ikinä selvinnyt. Muutaman viikon kävely kyynärsauvoilla auttoi asiaan ja pääsin taas treenaamaan. Toukokuussa aloin tuntemaan samalaista kipua taas samassa jalassa. Pidin taukoa treenaamisesta ja toivoin, että asiat korjautuisivat niin. Tein kuntouttavia treenejä ja kehonhuolto oli iso osa treeniohjelmaani. 


Noin viikkoa enne HCR:a kipu kuitenkin yltyi ja jalkaan alkoi sattua jopa kävellessä. Pidin kuitenkin mieleni positiivisena lähtöviivalle asettumisen suhteen ja toivoin vain asioiden helpottuvan. Viime lauantaina kipu kuitenkin yltyi entisestään ja piti tehdä lopullinen päätös siitä lähdenkö juoksemaan. Päätös oli tällä kertaa DNS ja lääkäriajan varaus. 


Lääkärillä käynti osoittautui oikeaksi päätökseksi ja nyt ollaan kävelty kyynärsauvojen kanssa taas muutama päivä. Diagnooseja, joita sain jalastani, en ala täällä sen enempää avaamaan, mutta sen voin sanoa, että tilanne on hallinnassa. Kuntoutus on aloitettu ja mieli on pysynyt positiivisena.
Sain ihanan motivaatiolahjan äidiltäni lääkärikäynnin jälkeen ja sen avulla olen joka päivä muistuttanut itselleni, että asiat voisivat olla todella paljon huonomminkin. Tällä hetkellä vain yksi laji on täysin kielletty ja se on juoksu, mutta muuten saan treenata.

Motivaatiolause+kahvakuula+juoksukenkä
=kaikki asiat, mitkä motivoivat minua ja liittyvät elämääni

Ongelmista huolimatta tavoitteena on vieläkin palata triathlonkisoihin tänä kesänä ja vielä tavoite vaikuttaa ihan siltä, että se voikin toteutua, jos vain maltan nyt levätä.

sunnuntai 5. maaliskuuta 2017

Kohti kevättä

Kuluva vuosi on tähän asti ollut jo hyvin erilainen verrattuna edellisiin. Vietin tammi-helmikuun oikeastaan kokonaan Kotkassa opintojeni takia ja nyt vasta alkaa kunnolla taas pääsemään arkirytmiin kiinni täällä Helsingissä.

Helmikuun lopussa oli Helsinki City Runin Street teamin Kick off -tilaisuus, johon onneksi kerkesin Kotkasta mukaan.


Olen siis nyt toista vuotta Street teamin toiminnassa mukana. Tilaisuudessa saimme paljon tietoa HCR:nin yhteistyökumppaneista ja eniten itse ainakin odotin New Balancea. Heidän kenkiään olen käyttänyt jo muutaman vuoden ajan treeneissä ja nyt olisi tarkoitus hommata myös kisakengät samalta merkiltä, vaikka tänä vuonna ei varmaankaan tule ihan kauheasti kisattua edellisvuosiin verrattuna.


Toinen yhteistyökumppani, jonka tuotteita pääsimme testaamaan, on Ice Power. Jokunen vuosi sitten sain pahan allergisen reaktion juurikin Ice Powerin suihkutettavasta kylmägeelistä, joten hieman varautuneesti suhtauduin tuotteisiin.

Testiin pääsi Ice Powein kylmälaastarit. Tarkoituksena on siis laittaa laastarit hoitoa vaativan kohdan päälle ja antaa niiden olla siinä niin kauan kuin tehoa riittää eli noin 6h. Ensimmäinen positiivinen yllätys ole se, että Ice Powerille ominainen voimakas haju ei todellakaan käynyt liian pahasti nenään laastareista. Toinen asia mikä yllätti oli se, että laastarit oikeasti tehosivat, eivätkä aiheuttaneet allergista reaktiota. Enkä todellakaan sano näitä asioita sen takia, että minun olisi pakko! Atoopikkona olen erityisen tarkka sen suhteen, mitä iholleni laitan. Ihan tarpeeksi monta kertaa ollaan oltu kortisonikuurilla ihottumien yms takia. Itse tykkäsin laastareista juurikin sen takia, että eivät aiheuttaneet testatessa minkäänmlaista reaktiota iholle ja haju on paljon miedompi kuin esimerkiksi suihkutettavassa kylmägeelissä.

(Helsinki City Runilla on paljon muitakin yhteistyökumppaneita, joiden tuotteita pääsemme testaamaan, mutta ne tulevat näkymään myöhemmin täällä blogin puolella ja varmaankin myös Instagramissa.)

Kylmälaastareiden kautta päästäänkin sitten minun tämän hetkiseen treenaamiseen. 

Kuten edelliseessä postauksessa kerroin, lähtökohdat treenaamiselle eivät ole olleet parhaimmat tänä talvena. Tilanne on kuitenkin mennyt koko ajan parempaan päin ja keskiviikkona sainkin jo hetkellisesti luvan alkaa treenaamaan taas täyspainotteisesti, mutta sitä iloa ei kauan kestänyt kun selvisi, että testieni kanssa oli käynyt pieni kämmi. Nyt siis pitää vielä malttaa ottaa rauhallisesti ja keskittyä enemmän muuhun kuin treeneihin. Vaikka välillä tilanne saakin mielen mustaksi niin yritän itselleni joka päivä muistutella, ettei tämä tilanne ole todellakaan ikuinen. Nyt kun jaksaa hoitaa itsensä kuntoon niin ensi vuonna viimeistään pääsee taas rikkomaan omia ennätyksiään niin triathlonissa kuin muissakin lajeissa.  

 

maanantai 13. helmikuuta 2017

Motivaatio koetuksella

Heti alkuun voin sanoa, ettei vuosi 2017 ole lähtenyt ihan suunnitelmien mukaan liikkeelle ainakaan urheilun osalta. Opinnot ja ns. muun elämä on sen sijaan sujunut ihan normaalisti.

Lokakuun lopussa viime vuonna aloin tuntemaan itseni väsyneemmäksi, kuin normaalisti, mutta laitoin paljon stressin piikkiin. Koulussa alkoivat deadlinet lähetyä ja aerobinen kunto ei ollut sillä tasolla missä olisin sen halunnut olevan. Valmennusryhmän treeneissä alkoi tuntua joka kerta pahemmalta, mutta en tietenkään halunnut myöntää olevani ongelmissa. Alkoi tulla pientä flunssaa, penikat oireilivat ja nukkumisesta ei tullut mitään. Pidin taukoa treenaamisesta ja aloin karsimaan muitakin menoja.


Olon alkoi tauon myötä helpoittaa ja palasin takaisin normaaliin arkirytmiini. Kaikilla elämänosa-alueilla meni kaikki juuri niin kuin pitikin. Alkutalvesta tulikin sitten jo takapakkia. Hengitys alkoi vinkua juostessa ja treenin jälkeen yskiminen jatkui läpi yön niin, ettei nukkumisesta tullut mitään. Vähensin juoksun osuutta kokonaistreeneistä, koska tuntui, että vain juoksu provosoi yskää. Uinti ja pyöräily sitä ei kuitenkaan tehnyt, ainakaan niin pahasti.

Oloni ei kuitenkaan ollut millään tavalla kipeä, joten en osannut pelätä mitään sen pahempaa. Ajattelin vain keuhkojen ärtyvän kylmästä ilmasta. 


Vuoden vaihteessa olo ei ollut vieläkään helpottanut ja kunto alkoi laskea treenaamisesta huolimatta. Motivaatio bloginkirjoittamiseenkin alkoi olla kortilla, kun tuntui, ettei ole mitään mistä kirjoittaa treenien sujuessa niin huonosti. Tammikuun alussa nielin ylpeyteni ja myönsin sen, ettei nyt mene ihan putkeen. Marssin lääkärille ja minulle tehtiin heti laajat verikokeet. Ensimmäisten tulosten perusteella olin elämäni parhaimmassa kunnossa. Hemoglobiiniarvo oli palautunut aivan loistavasti verenluovutuksen jälkeen, tulehdusarvo oli normaali, kaikki oli kunnossa niiden mukaan. Pari päivää sen jälkeen sain mykoplasmatestin tulokset ja sehän alkoi jo avaamaan ongelmaa. Testin perusteella olin mykoplasman sairastanut todennäköisesti juurikin syksyllä ja kroppa ei ollut siitä vieläkään palautunut. 

Antibioottikuuriahan se tarkoitti ja mielikin alkoi kirkastua josko lääkekuuri helpottaisi oloa. Vasta kuurin vikoina päivinä aloin huomaamaan muutosta olotilassani ja yskiminen väheni. Kuurin loputtua sain kuitenkin palata takaisin entisten ongelmien pariin kun yskiminen ja hengittämisen vaikeus palasi. Lepäsin lisää ja aloin miettimään kesän kisoja ja sitä, että taitaa jäädä tämäkin kisakausi välistä. Motivaatio mielialan positiivisena pitämiseen oli minimissä, kun mietin, etten tänä kesänäkään pääse välttämättä tekemään sitä mistä eniten pidän eli treenaamaan kisoihin ja kisaamaan.


Nyt pikku hiljaa olo alkaa normalisoitumaan. Hengitysvaikeudet vähenevät viikoittain ja vähitellen olen pystynyt palaamaan takaisin treenien pariin. Vielä ollaan hyvin kaukana normaalista treenirytmistäni ja kunnostani, mutta suunta on parempaan päin, joten ei voi muuta kuin iloita.
Vaikka tuleva kisakausi jäisikin välistä, tulee niitä aina uusia. Nyt tavoitteena on saada itseni siihen kuntoon, ettei tarvitse joka lenkillä pelätä tukehtumista. Jos kisaamaan pääsen kesällä niin se tapahtuu sitten normaalista poiketen hyvin paljon myöhemmin kuin edellisinä vuosina. Toukokuu menee ainakin vielä treenatessa, mutta ehkä sitä johonkin triathlonkisaan vielä uskaltautuu loppukesästä.

maanantai 2. tammikuuta 2017

Katse eteenpäin

Taas on yksi vuosi eletty ja paljon on ehtinyt tapahtua. Itselläni on se paha tapa, etten tajuakkaan kuinka paljon on tullut tehtyä vuoden aikana, vaan mietin vain niitä asioita, joita en tehnyt.
Nyt ajattelin kuitenkin kirjoittaa vähän niistä asioista, joita tein vuonna 2016. Asioista mistä olen ylpeä ja raottaa hieman myös niitä asioita mitä kadun.

Jo vuoden 2015 syksyllä tiesin, että seuraava vuosi toisi paljon uusia asioita elämääni. Minut oli hyväksytty opiskelemaan ensihoitoa Helsinkiin ja sen jo itsessään tiesin tuovan paljon muutoksia arkeeni. Treenaamiseni muuttui myös, kun minut kutsuttiin valmennusryhmään. Valmennusryhmässä treenaaminen tarkoitti sitä, että minulla oli aikaisempaa enemmän ohjattuja treenejä ja muut menot yritin sovittaa parhaani mukaan niiden treenien ympärille. Keväällä 2016 tein myös sen päätöksen, etten kisaa triathlonissa yhtäkään kisaa koko vuonna. Itselleni on tyypillistä, että kisaan vuodessa noin 10-15 kipailua, joista noin puolet ovat triathlonkisoja ja loput erilaisia juoksukilpailuja. Vuonna 2016 kisasin kokonaisuudessaan vain 4 juoksukisaa. Kolme niistä Suomessa ja yhden Lontoossa.

Päätös olla kisaamatta syntyi pitkän pohdinnan jälkeen. Halusin pitää ns. välivuoden triathlonista ja saada vietettyä ainakin yhden ''vammavapaan'' vuoden urheilun saralla. Treenasin kuitenkin suhteellisen normaalisti koko vuoden, vaikka tiettyjä kisoja varten en tällä kertaa treenannutkaan. Tunteja kertyi koko vuoden ajalta noin 550. Ennätykset paranivat ja suhtautuminen urheiluun muuttui hieman siinä samassa. Rentous löytyi uudelleen ja sen huomasi heti tuloksissa.

                                                                                                                                                     
Kesän alussa minua pyydettiin viikon varoitusajalla töihin Lontooseen ja päätin tarttua tilaisuuteen.
Ennen kuin huomasinkaan, olin jo lentokoneessa menossa kohti Lontoota. Siellä sain viettää aivan ihanat kaksi kuukautta.
Töitä minulle tarjottiin vuoden vaihteeseen asti, mutta opintoni jatkuivat elokuussa Suomessa ja sen takia päätin palata jo kahden kuukauden jälkeen takaisin.






Syyskuussa vaihdoin työpaikkaa ja vietin viisi viikkoa kaverini kanssa Keiteleellä tekemässä opintoihini liittyvää harjoittelua. Syksy menikin paljon opiskelessa ja töitä tehdessä.



Kokonaisuudessaan viime vuosi oli oikein kiva vuosi. Tapasin paljon uusia ihania ihmisiä, pääsin asumaan ulkomailla yksin, aloitin opinnot korkeakoulussa, vaihdoin työpaikkaa ja pääsin vielä kiertämään Suomea.

Vaikka vuoden aikana tapahtuikin paljon kivoja ja ikimuistoisia asioita, tapahtui myös niitä, jotka mielummin vain unohtaisin. Alkuvuodesta tapahtui asia, jota en toivoisi edes pahimmalle vihamiehelleni. Tuon tilanteen jälkeen kuitenkin tajusin sen, miten korvaamattomia hyvät ja läheiset ystävät ovat joille voi kertoa asioita ja he haluavat kuunnella ja tukea. Jotain positiivista siis muutoin ikävästä tilanteesta.
Kevään tapahtumat kuitenkin heijastuivat suhtautumiseeni asioihin ja henkilöihin koko vuoden ajan, mistä olen hieman pettynyt. Annoin menneiden vaikuttaa liikaan moniin ihmissuhteisiin. Menneitä kun ei voi muuttaa, vaikka kuinka yrittäisi, mutta niiden kanssa voi oppia elämään.

Kaikista ikävistä asioista huolimatta voin muistella vuotta 2016 hyvillä mielin. Lopulta kaikki negatiivisetkin asiat kasvattivat minua niin henkisesti kuin fyysisestikkin ja nyt lähden kohtaamaan uusia asioita entistä vahvempana.

sunnuntai 27. marraskuuta 2016

Kaukana glamourista

Herätys, ruokaa, treenit, ruokaa, opiskelua, ruokaa, treenit, ruokaa, nukkumaan. 

Edellä oleva lause on päiväni pelkistettynä. Herään viiden ja kuuden välillä aikalailla jokaisena arkipäivänä. Teen pienen treenin, yleensä vain saadakseni edellisen päivän hapot pois kropastani, ja sitten lähden joko kirjastoon tai luennolle. Opiskelen päivittäin vähintään noin kahdeksan tuntia, siihen päälle treenaan noin 2-4 tuntia ja käyn vielä töissä. Onnekas olen siinä mielessä, että pystyn tekemään sellaisia töitä, jotka joko tukevat urheiluani tai opintojani. 

Kun päättää omistautua jollekin tietylle asialle, on hyvin äkkiä sen valinnan äärellä, että mitkä asiat joutuvat jäämään pienempään rooliin elämässäsi. Viikkoaikataulun tekeminen on välillä hyvinkin haastavaa, kun haluaisi tehdä vaikka ja mitä. Yksinkertaisesti vuorokaudessa ei kuitenkaan ole 24 tuntia enempää aikaa. Tiedän tekeväni hyvin itsekkäitä valintoja usein varsinkin koskein urheilua ja sen takia koenkin harvasen päivä huonoa omatuntoa päätöksistäni. Olen kuitenkin tehnyt tietoisesti sen päätöksen, että panostan satasella tiettyihin asioihin ja tiesin jo päätöstä tehdessä, että aina ei tule olemaan helppoa. 


Yksi ikävimmistä asioista, mitä ajan rajallisuus aiheuttaa, on se, etten ehdi näkemään kavereitani niin paljon kun haluaisin. Haluan menestyä sekä urheilussa että opinnossani, joten ne asetan usein etusijalle. Optimaalisin tilanne on kuitenkin se jos pystyn esimerkiksi tekemään treenini tai opiskelemaan kaverin kanssa, mutta valitettavan usein tuo ei kuitenkaan onnistu. Sosiaalinen elämä jääkin usein jalkoihin.


Kun yrittää pitää monia lankoja käsissään ja kontrolloida kaikkea mitä tapahtuu, tulee usein niitä hetkiä, kun kokee riittämättömyyttä. Haluaisi ehtiä tekemään paljon enemmän, kuin yksinkertaisesti on mahdollista. Jos pystyisin, lisäisin vuorokauteen ainakin sellaiset kymmenen lisätuntia. Sitten jo ehkä kerkeisikin tekemään kaiken mitä haluaisi. 


Viime päivinä olen kuullut jo ärsyttävyyteen asti sitä, miten väsyneeltä näytän. Kun vedän päivät usein hyvin aikataulutetusti, en edes lähde yrittämään peittää väsymyksen merkkejä naamaltani meikillä. Haluan nukkua mahdollisimman pitkään, joten uimahallilla ei sitten meikkailla, jotta keritään ajoissa luennolle. Jos olen väsynyt niin olen. En koe tarvetta peittää sitä muilta.


Vaikka tässä ei pääsekkään viettämään aina ihan niin hehkeää elämään, kuin ehkä haluaisi, teen kuitenkin niitä asioita, joita rakastan. En hyppäisi altaaseen 6:30, jos en siitä todella tykkäisi tai polkisi trainerilla paikallaan kolmea tuntia. Kun muistaa tehdä arjen keskellä pieneä asioita, jotka eivät välttämättä kuulu normaaliin päivään, jaksaa taas monta viikkoa kaikesta väsymyksestä ja kiireestä huolimatta.

maanantai 5. syyskuuta 2016

Iloa pienistä asioista stressaamisen keskellä

Kuten aiemmista blogikirjoituksistani on varmasti monelle selvinnyt, olen luonteeltani helposti stressaava ihminen. Pienistäkin asioista saan aikaiseksi jonkun sorttisen stressin, mutta usein juuri se saa minut suoriutumaan asioista paremmin. Ongelmana kuitenkin on se, että kun olotila jatkuu pidempään, alkaa se muuttamaan ajatusmaailmaani niin, etten enää näe edes niitä pieniä stressivapaita asioita, jotka tuottavat iloa.

Kesä tuli asusteltua Lontoossa ja huomasin heti Suomeen palattuani, etten ole varmaan ikinä viettänyt yhtä stressivapaata kesälomaa. Kun yksi elämän osa-alue, opiskelu, jäi melkeinpä kokonaan pois kesäksi, oli helpompi pitää paljetti kasassa muiden asioiden suhteen, eikä stressiä oikein päässyt syntymään, koska vuorokaudessa riitti hyvin tunnit. Työt, treenit ja ystävät oli hyvin helppo sovittaa viikkoaikatauluun. Pystyin työstämään omaa henkistähyvinvointiani ihan yhtä hyvin kuin fyysistä kapasiteettia. Maisemanvaihdos teki kyllä älyttömän hyvää ja sai minut näkemään asiat ihan erilaisessa perspektiivissä. Uskon, että koko kesän kasvattavin ja paras asia oli se, että jouduin viettämään niin paljon aikaa yksin vieraassa maassa ja hoitamaan esim sairaalakäynnit ihan ittekseni ilman läsnäolevaa tukea. 

Kun olet yksin, alat automaattisesti miettimään asioita ja tekemään tietynlaista itsetutkiskelua. Juju piileekin siinä osaatko hallita ajatuksiasi niin, ettet näe vain negatiivisia piirteitä ja asioita elämässäsi vaan osaat nähdä myös ne positiiviset. Yksinoleminenkin on taito, joka kannattaa hallita. Pitää pystyä olemaan yksin ilman, että se saa sinut ahdistumaan. Mitä enemmän vietin aikaa itsekseni, sitä enemmän opin arvostamaan rauhallisuutta ja pieniä asioita, kuten aamuisia kävelyitä auringon paisteessa ilman kiirettä, kirjan lukemista auringonpaisteessa ja vain olemista tekemättä mitään. Aluksi koin todella huonoa omatuntoa siitä, jos en joka päivä tehnyt jotain suurta ja ihmeellistä, mutta pikku hiljaa sekin tunne helpottui.

Suomeen palattuani mielialani alkoi hyvin äkkiä laskea. Palasin aurinkoisesta ja avoimesta Lontoosta sateiseen ja yrmeään Suomeen. Opinnot alkoivat ja jo ekoilla viikoilla sai tehdä kunnolla töitä sen eteen, ettei vajoa epätoivoon. Ongelmat terveyden kanssa alkoivat uudestaan ja oma pää alkoi kääntyi itseään vastaan. Opiskelu, työt, treenit, ystävät ja perhe on sellainen yhtälö, että maailman parhaalla organisoijallakin olisi vaikeuksia saada nuo mahtumaan samaan kalenteriin. Halu panostaa kaikkeen täydellä teholla on juurikin se asia, mikä saa minut kerta toisensa jälkeen ajautumaan samaan ahdinkoon ja siihen, että tuntuu kaikkien asioiden olevan huonosti, eikä enää pysty iloitsemaan asiosta samalla tavalla.

Eilen treenatessani kaverin kanssa, minut valtasi tunne, joka sai koko kroppani rauhottumaan ja pysähtymään. Aloin miettimään sitä, kuinka etuoikeutettu oikeasti olen monien asioiden suhteen. Opiskelen unelma-ammattiani, pystyn urheilemaan ja tekemään oikeasti niitä asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. 

Kuva: Selina Ala-Nikkola
Kaiken ei tarvitse aina olla 100% täydellistä. Tuo on asia, jota yritän itselleni opettaa. Kukaan ei ole täydellinen ja sehän juuri tekee ihmisistä täydellisiä. Voin sanoa asioille EI, eikä minun tarvitse kokea syyllisyyttä siitä, jos kieltäydyn. Kaikkea ei vain pysty tekemään aina 100%:lla teholla, vaan tarvii vain pystyä hyväksymään se, että kaikelle ei ole aikaa. Kun nuo ajatukset hyväksyy, kykenee arkeen ja niihin stressaaviin asioihin keskittymään ihan eri asenteella. Silloin kun on koko ajan menossa, on pakko löytää pienistä asioista ilon aiheita. Vaikka tekisikin niitä asioita, joista on aina unelmoinut, ei se tarkoita sitä, että kaikki hetket olisivat pelkkää iloa. Sen takia vaikeillakin hetkillä on tärkeää löytää edes joku maailman pienimmältäkin asialta tuntuva juttu, joka saa aikaan hyvän olon tunteen juuri sillä hetkellä ja saa sinut unohtamaan huolesi edes pariksi minuutiksi.

Kuva: Selina Ala-Nikkola