Itsensä suojelu

Kaikilla on elämässään kausia, jolloin miettii erityisen paljon elämään liittyviä asioita. Mihin haluaa edetä? Missä näen itseni vaikkapa viiden vuoden päästä? Miksi en ole/olen tyytyväinen tämänhetkiseen tilanteeseen?
Itselläni tuo ''ajattelun hetki'' on juuri nyt.

En tunnu löytävän tasapainoa en sitten niin millään. On viikkoja, jolloin kaikki on hyvin ja oikein puhkun energiaa ja koen, että kaikki on juuri niin kuin niiden haluaisinkin olevan, mutta sitten herään eräänä päivänä ja kaikki on toisin.
Kesällä minulla oli vielä selvät sävelet, miten syksyni lähtee rakentumaan ja missä olen ensi keväänä yms., mutta yksitellen suunnitelmat murenivat. Kaikki jäi niin pienestä kiinni.

***
Minulle on aina yritetty opettaa sitä, että elämä ei ole juuri siitä yhdestä pisteestä tai sekunnista kiinni ja olen saanut huomata, että ,ei, se elämä  on välillä 0,5 pisteestä tai 0,2 sekunnista kiinni. Juuri tuo 0,5 pistettä murensi minulla pitkäaikaisen unelmani. Puoli pistettä oli juurikin se ratkaiseva tekijä, jonka takia unelmani jäi saavuttamatta. Niin pieni, mutta samalla niin suuri numero.
Eihän se tietenkään tarkoita sitä, ettenkö voisi/yritä saavuttaa unelmaani uudestaan.
***

Hoen usein kavereilleni sitä, että kaikki on vain omasta päästä kiinni. Mutta mitä sitten, kun alkaa tuntumaan siltä, että oma pää ei enää kestä. Jos epäonnistumisia on tullut niin paljon, että alat epäilemään omaa kantokykyäsi. Tuleeko silloin automaattisesti reaktio, että alat suojelemaan itseäsi epäonnistumisilta ja tietynlainen tarvittava rohkeus katoaa elämästäsi kokonaan. Kun alat valmistamaan itseäsi epäonnistumiseen niin sehän vielä lietsoo epäonnistumista ja periaatteessa epäonnistut jo ennen itse tapahtumaa. Oli se sitten urheilusuoritus, koe tai ihan mikä muu tilanne tahansa. Mutta miten ihmeessä pystyt muuttamaan ajattelutapaasi, jonka olet kehittänyt suojelemaan itseäsi. Kuinka pitkälle sitä on todellisuudessa menemään, ettei vahingossakaan joudu kokemaan uusia pettymiksiä?

***
Kaikkien on pakko jossain vaiheessa elämäänsä kokea jonkunlainen pettymys tai epäonnistuminen ja usein nuo eivät rajoitu vain yhteen kertaan. Erottavatekijä on kuitenkin se, miten asian käsittelee. Antaako pettymyksen vaikuttaa elämään kauankin vai sisuuntuuko asiasta ja yrittää uudelleen.
***

Vaikka sitten kuitenkin jo tiedostaa ''ongelmansa'' itsensä suojelemisen suhteen, mutta ei siltikään pysty asiaa muuttamaan, alkaa olemaan siinä pisteessä, että pitää palata siihen hetkeen jolloin viimeksi tunsi olonsa onnistuneeksi ja minkä asian takia oli iloinen ja mitä piti tehdä sen eteen, että sai tuon tunteen kokea. Kukaan ei tule epäonnistumaan koko elämäänsä tai no onhan se tietenkin mahdollista, mutta silloin on itse sen tien valinnut. Minusta sanononta ''kova työ palkitaan'' on yksi maailman tyhmimmistä sanonnoista. Kuka määrittelee sen, mikä on tarpeeksi kova työ siihen nähden, että voi unelmansa saavuttaa. Ja vaikka tekisit kuinka kovasti töitä, ei se automaattisesti tarkoita sitä, että tulisit koskaan pääsemään haluamaasi lopputulokseen. Siinä tulee elämän raadollisuus todella esille.

***
Itsensä suojelussa ei sinänsä ole mitään väärää, mutta voihan se hyvin äkkiä johtaa siihen tilanteeseen, ettei uskalla enää kokea uusia tai edes vanhoja asioita, koska mitä jos jokin meneekin pieleen, eikä koekkaan onnistumisen iloa vaan epäonnistumisen tuskan.

Otetaan esimerkiksi vaikkapa niinkin arkipäiväinen asia kuin treffeille meno.

Neiti X:lle tarjoutuu tilaisuus mennä mukavalta vaikuttavan miehen kanssa treffeille, mutta hän ei sitä uskalla tehdä, koska mitä jos kemiat eivät kohtaakkaan tai jokin muu menee pieleen. Neiti X ei edes ajattele sitä vaihtoehtoa, että asiat voisivat mennä myös hyvinkin.

Tai toinen esimerkki, työnhaku.

Neiti X selailee työpaikkailmoituksia, mutta ei uskalla hakea haluamiinsa työpaikkoihin, koska hän ''eihän mua kuitenkaan kutsuta haastatteluun'' -periaatteen mukaisesti jatkaa hakemusten lukemista ja päätyy lähettämään CV:nsa paikkaan johon ei todellisuudessa haluaisi. Mutta jos hänellä olisi rohkeuutta, kirjottaisi hän hakemuksen myös siihen unelmatyöpaikkaansa ja silloin hän loisi itselleen mahdollisuuden jopa päästä sinne.

Ikinä ei pitäisi pelätä epäonnistumista niin paljon, että se estäisi uusien asioiden kokeilun.

Lähtöviivalta tähän pisteeseen | osa 2

''Kaikilla on tietenkin huonoja päiviä ja viikkoja, mutta koko ajan pitää treenata pieni pilke silmäkulmassa, jotta treenistä ei kehity negatiivista asiaa elämääsi. ''

Kaksi osaisen kirjoituksen ensimmäisen osan pääset lukemaan täältä.

Itselläni on ollut varsinkin tänä syksynä paljon niitä kuulusia ''kaikki menee pieleen'' -päiviä. Kroppa ei ole ihan pysynyt treenauksessa mukana ja terveyden kanssa on ollut ongelmia. Ei onneksi mitään vakavaa, mutta mielummin olisin tietenkin koko ajan terveyden puolesta 100% kunnossa. Kesän ja syksyn vaikeudet ovat kuitenkin opettaneet siihen, että vaikka joutuisin pitämään 6kk tauon treenaamisesta, tekemäni työ ei mene millään tavalla hukkaan. Loukkaantumistilanteissa tärkeintä on juurikin se, että malttaa olla treenaamatta, koska liian aikaisin aloitetulla harjoittelulla voi aiheuttaa itselleen vielä suurempia ongelmia tulevaisuudessa.

Kipuun pitää aina reagoida. Vaikka olisi juuri päässyt kunnolla vauhtiin treenaamisen suhteen, maltti on valttia. Kestävyyslajeissa kuntoa ei rakenneta hetkessä. Triathlon on siitä hyvä laji, että yleensä loukkantuneenakin pystyy jotai kolmesta lajista harjoittelemaan.

Loukkaantumisista huolimatta olen myös pysynyt terveenä pitkiä aikoja. Treenitunteja nostettiin viime vuonna keskitalvea kohti tasaisesti ja kovimmilla viikoilla treenasin maksimissaan noin 15-16h. Tuo tuntimäärä oli itselleni siinä vaiheessa maksimi, koska opiskelun tuottama stressi laskettiin kokonaisrasitukseen mukaan ja jos olisin treenannut yhtään enempää, hyöty olisi kadonnut täysin. Tuosta 15 tunnista reilusti yli puolet oli täysin peruskestävyysharjoittelua, joten rasitustasotkin pysyi sopivan matalina.

Määrä ei korvaa ikinä laatua. Vaikka treenaisit yli 20 tuntia viikossa, ei se tarkoita sitä, että olisit automaattisesti super kunnossa, jos et tee jokaista harjoitustasi ajatuksen kanssa.

Itse pidän eniten treeneissä, joissa tehot ovat korkealla. Mitä lähemmäksi kisakauden alku tuli sitä enemmän tehoja lisättiin. 6x1km vedot ovat yksi lemppariharjoituksistani. Ensimmäinen veto noin 4.20min/km ja siitä sitten noin 10 sek pois per veto. Pitkät harjoitukset (2h+) vaativat minulta tietyn mielentilan, jotta ne onnistuvat. Mitä pidempi harjoitus sitä enemmän sääkin tietenkin vaikuttaan niin treenin kuin mieleen. 

Pahin tilanne on se, jos on huono päivä ja pitäisi silti lähteä treenaamaan ja sattuu vielä satamaan kaatamalla. Silloin kannattaa ajatella sitä, että itsekurikin on lihas jota pystyy harjoittamaan ja sitä fiilistä, mikä on kun treeni on tehty. 

Musiikki. Se on asia, joka saa ainakin minut jaksamaan treeneissä pidempään. Uinti on yksi niistä harvoista lajeista, jota treenatessa en musiikkia kuuntele. Muuten minulla taitaa poikkeuksetta olla kuulokkeet korvilla. Välillä kuuntelen opiskelumateriaaleja, mutta yleensä musiikkia. 

Löydä itsellesi jokin sellainen asia, joka saa sinut jaksamaan treeneissä varsinkin silloin kun fiilis ei ole ihan katossa. Oli se sitten motivaatiovaate tai musiikki. 

Vaikka treenit sujui kuinka hyvin tahansa, usko itseeni puuttui (puuttuu vieläkin usein) täysin. Valitettava tosiasia on kuitenkin se, että asiat eivät etene jos ei usko siihen, että tulee jonain päivänä unelmansa saavuttamaan. 

Hauska huomata näin lopuksi, että vaikka kuinka suunnittelisi, miten aikoo tekstin kasata, niin eihän lopputulos ole ikinä lähelläkään alkuperäsiä ideoita XD. Toivottavasti edes joku saa vähän kiinni tekstin punaisesta langasta, jos sellaista nyt ylipäätään on ;)