Lappu rintaan pitkän tauon jälkeen

On vierähtänyt jo aika kauan siitä kun olen viimeksi tänne mitään rustaillut ja myös siitä milloin olen viimeksi numerolapun rintaan kiinnittänyt.

Vuosi 2016 meni kisojen osalta ohi Lontoossa asumisen takia ja se olikin jo ihan ennalta mietitty juttu eli siinä ei muodostonut sen suurempia kriisejä itselleni.

Viimeisin juoksukisani. Sandis trail sprint 2016,
 jossa sijoitun 3.

Vuosi 2017 olikin sitten ihan oma lukunsa. Terveysongelmat alkoivat jo edellisen vuoden lopulla. Optimistisesti kuitenkin ajattelin niiden menevän ohi, että pystyisin kisaamaan kesällä, mutta toisin kävi. Jatkuvat hengitystieongelmat estivät kovan harjoittelun ja kunnon nousun. Vuosi menikin pohtiessa, että oliko koko homma tässä vai voisiko vielä ns. pohjalta nousta. Kisaaminen on ollut itselleni aina se urheilun suola. Olen äärimmäisen kilpailuhenkinen, joten kisat ovat olleet aina yksi suurimmista syistä miksi rakastan kovaa treenaamista. Toiset urheilevat hyvän olon tai ulkonäön takia, mutta minä urheilen kilpailujen vuoksi. Oma treenaamisenihan ei ole ollut oikein koskaan mitään suoranaista terveysliikuntaa, vaan tarkotuksena on aina ollut puskea kroppaa parempiin ja kovempiin suorituksiin. Viime vuonna päätin sitten laittaa ne kovimmat treenit ja tavoitteet hyllylle odottamaan ja keskittyä 100% opiskeluun ja töihin. Tietenkin liikuin silti paljon, mutta kyse ei enää ollut siitä, että olisin tähdännyt johonkin tiettyyn kisaan. Tajusin myös, ettei omaa kroppaa ole mitään järkeä lähteä pilaamaan jonkun kisan takia, koska faktahan on se, että kun  ne ns  parhaimmat kisavuodet ovat ohi niin ainakin itse haluan vielä senkin jälkeen pystyä elämään mahdollisimman täyspainoista elämää. Työni on ja tulee olemaan hyvin fyysistä niin ei ole tarkoitus huonontaa omaa suorituskykyä sen takia, koska nuorena oli vain pakko kilpailla ja treenata vaikka oli kipeänä. Vuosi 2017 siis oli urheilun saralla hyvin vaikea etenkin henkisesti vaikka tulikin tajuttua paljon tärkeitä asioita.

Juoksutreenejä tuli kuitenkin tehtyä myös vuonna 2017, vaikka
terveyden kanssa olikin paljon ongelmia. Kuva:K.Jääskeläinen

Keväällä olin hyvin varovainen ja kärsivällinen urheilun suhteen. Keskityin tietoisesti enemmän opintoihini ja työntekoon, koska toisen työni takia minulle kertyi treenitunteja joka viikko vähintään seitsemän, joten en ottanut elämää suurempia paineita siitä, vaikka en ehtisi tekemään ns. puhtaita triathloniin tähtääviä treenejä. Pikku hiljaa aloin sitten miettimään, että mitäs jos ilmottautuisi johonkin juoksutapahtumaan ihan ilman tavotteita ja kävisi vain juoksemassa siellä ilman turhia ennakopaineita.  Näin sitten teinkin ja ilmottauduin huomenna juostavalle puoli maratonille. Joo ei ehkä ihan kaikista järkevin tapa palata lappujuoksuihin aloittamalla heti puoli maratonista, mutta sen verran kuitenkin halua itseäni haastaa, etten lyhyempää matkaa nyt tällä kertaa halunnut juosta. Lyhyiden ja nopeampien matkojen aika on sitten kesällä.

Tänä vuonna olen suhtautunut treeneihin
paljon rennommin, eikä yksi väliin
jäänyt treeni enää kaatanut koko pakkaa.

Huomiseen juoksuun olen kuitenkin asettanut kaksi tavoitetta: maaliinpääsy ja hauskan pitäminen. Mitään ennätysjuoksua en todellakaan tule tekemään, koska oman pienen lisänsä juoksuun tuo se, että menen seuraavaksi yöksi ennen juoksua yövuoroon ja juoksun jälkeen myös yövuoroon eli en viitsi ihan piippuun itseäni vetää. Rennoin mielin siis huomista kohti ja lähden juoksemaan pitkää lenkkiä enkä mitään juoksukisaa. Rennolla fiiliksellä yövuoron jälkeen juoksemaan.

Takaisin tauolta

Kuten monet ovatkin jo huomanneet niin ei ole tullut kauhean paljoa tänä keväänä tänne kirjoiteltua. Opiskelut ovat vieneet suurimman osan ajastani ja siihen lisäksi työt ja treenit niin ei ole ollut aikaa/motivaatiota viettää koneen äärellä lisää aikaa blogia kirjoitellen.

Kevättäni on värittänyt kaikenmaailman terveysongelmat, joten sekin on yksi syy minkä takia en ole halunnut tänne urheilusta kirjoitella.

Tein vuoden 2016 alussa päätöksen, etten kisaa triathlonin parissa tulevana kesänä ja yritän pysyä terveenä koko kesän. Suunnitelmat muuttuivat muutenkin sen verran, että muutin Lontooseen ja siellä tuli vietettyä koko kesä. Suomeen palattuani treenimotivaatio oli parhaimmillaan. Ylimenokauden vietettyäni alkoin tekemään suunnitelmia tälle vuodelle. Edessä olisi ainakin yksi puoli maraton ja yksi maraton. Triathlonin pariin paluusta en ollut ihan niin varma. En tietenkään sen takia ettenkö haluaisi enää kisata lajin parissa vaan se, että kynnys kisoihin ilmoittautumiseen oli koko ajan kasvanut, kun ei enää ollut varma siitä millä tasolla omat kyvyt ovat.

Syksyllä tein kuitenkin sellaiset suunnitelmat, että en ota paineita kisoista vaan ilmoittaudun niihin kevään/kesän aikana, kun olen saanut enemmän selvyyttä siitä, missä vaiheessa fyysinen kuntoni on. Syksyn treenailut menivät oikein hyvin ja lokakuussa olin jo paremmassa vaiheessa kuin edellisinä vuosina samoihin aikoihin. Marraskuun alussa ongelmat kuitenkin alkoivat ja treenaaminen alkoi olla koko ajan epäsäännöllisempää. 

Tammikuu menikin sitten Kotkassa asuessa ja fiiliksen mukaan treenatessa. Maaliskuussa ongelmat alkoivat hävetä ja pääsin tekemään jo kunnollisia treenejä. Valmistautuminen HCR:lle oli täydessä vauhdissa ja luottamus omaan tekemiseen oli hyvä. 

Toukokuun alussa ongelmat kuitenkin palasivat. Vuoden 2015 kesällä minulla oli vasemmassa jalassa vamma, jonka syy ei kuitenkaan ikinä selvinnyt. Muutaman viikon kävely kyynärsauvoilla auttoi asiaan ja pääsin taas treenaamaan. Toukokuussa aloin tuntemaan samalaista kipua taas samassa jalassa. Pidin taukoa treenaamisesta ja toivoin, että asiat korjautuisivat niin. Tein kuntouttavia treenejä ja kehonhuolto oli iso osa treeniohjelmaani. 

Noin viikkoa enne HCR:a kipu kuitenkin yltyi ja jalkaan alkoi sattua jopa kävellessä. Pidin kuitenkin mieleni positiivisena lähtöviivalle asettumisen suhteen ja toivoin vain asioiden helpottuvan. Viime lauantaina kipu kuitenkin yltyi entisestään ja piti tehdä lopullinen päätös siitä lähdenkö juoksemaan. Päätös oli tällä kertaa DNS ja lääkäriajan varaus. 

Lääkärillä käynti osoittautui oikeaksi päätökseksi ja nyt ollaan kävelty kyynärsauvojen kanssa taas muutama päivä. Diagnooseja, joita sain jalastani, en ala täällä sen enempää avaamaan, mutta sen voin sanoa, että tilanne on hallinnassa. Kuntoutus on aloitettu ja mieli on pysynyt positiivisena.

Sain ihanan motivaatiolahjan äidiltäni lääkärikäynnin jälkeen ja sen avulla olen joka päivä muistuttanut itselleni, että asiat voisivat olla todella paljon huonomminkin. Tällä hetkellä vain yksi laji on täysin kielletty ja se on juoksu, mutta muuten saan treenata.

Motivaatiolause+kahvakuula+juoksukenkä
=kaikki asiat, mitkä motivoivat minua ja liittyvät elämääni

Ongelmista huolimatta tavoitteena on vieläkin palata triathlonkisoihin tänä kesänä ja vielä tavoite vaikuttaa ihan siltä, että se voikin toteutua, jos vain maltan nyt levätä.

Kohti kevättä

Kuluva vuosi on tähän asti ollut jo hyvin erilainen verrattuna edellisiin. Vietin tammi-helmikuun oikeastaan kokonaan Kotkassa opintojeni takia ja nyt vasta alkaa kunnolla taas pääsemään arkirytmiin kiinni täällä Helsingissä.

Helmikuun lopussa oli Helsinki City Runin Street teamin Kick off -tilaisuus, johon onneksi kerkesin Kotkasta mukaan.

Olen siis nyt toista vuotta Street teamin toiminnassa mukana. Tilaisuudessa saimme paljon tietoa HCR:nin yhteistyökumppaneista ja eniten itse ainakin odotin New Balancea. Heidän kenkiään olen käyttänyt jo muutaman vuoden ajan treeneissä ja nyt olisi tarkoitus hommata myös kisakengät samalta merkiltä, vaikka tänä vuonna ei varmaankaan tule ihan kauheasti kisattua edellisvuosiin verrattuna.

Toinen yhteistyökumppani, jonka tuotteita pääsimme testaamaan, on Ice Power. Jokunen vuosi sitten sain pahan allergisen reaktion juurikin Ice Powerin suihkutettavasta kylmägeelistä, joten hieman varautuneesti suhtauduin tuotteisiin.

Testiin pääsi Ice Powein kylmälaastarit. Tarkoituksena on siis laittaa laastarit hoitoa vaativan kohdan päälle ja antaa niiden olla siinä niin kauan kuin tehoa riittää eli noin 6h. Ensimmäinen positiivinen yllätys ole se, että Ice Powerille ominainen voimakas haju ei todellakaan käynyt liian pahasti nenään laastareista. Toinen asia mikä yllätti oli se, että laastarit oikeasti tehosivat, eivätkä aiheuttaneet allergista reaktiota. Enkä todellakaan sano näitä asioita sen takia, että minun olisi pakko! Atoopikkona olen erityisen tarkka sen suhteen, mitä iholleni laitan. Ihan tarpeeksi monta kertaa ollaan oltu kortisonikuurilla ihottumien yms takia. Itse tykkäsin laastareista juurikin sen takia, että eivät aiheuttaneet testatessa minkäänmlaista reaktiota iholle ja haju on paljon miedompi kuin esimerkiksi suihkutettavassa kylmägeelissä.

(Helsinki City Runilla on paljon muitakin yhteistyökumppaneita, joiden tuotteita pääsemme testaamaan, mutta ne tulevat näkymään myöhemmin täällä blogin puolella ja varmaankin myös Instagramissa.)

Kylmälaastareiden kautta päästäänkin sitten minun tämän hetkiseen treenaamiseen. 

Kuten edelliseessä postauksessa kerroin, lähtökohdat treenaamiselle eivät ole olleet parhaimmat tänä talvena. Tilanne on kuitenkin mennyt koko ajan parempaan päin ja keskiviikkona sainkin jo hetkellisesti luvan alkaa treenaamaan taas täyspainotteisesti, mutta sitä iloa ei kauan kestänyt kun selvisi, että testieni kanssa oli käynyt pieni kämmi. Nyt siis pitää vielä malttaa ottaa rauhallisesti ja keskittyä enemmän muuhun kuin treeneihin. Vaikka välillä tilanne saakin mielen mustaksi niin yritän itselleni joka päivä muistutella, ettei tämä tilanne ole todellakaan ikuinen. Nyt kun jaksaa hoitaa itsensä kuntoon niin ensi vuonna viimeistään pääsee taas rikkomaan omia ennätyksiään niin triathlonissa kuin muissakin lajeissa.