Itselläni tuo ''ajattelun hetki'' on juuri nyt.
En tunnu löytävän tasapainoa en sitten niin millään. On viikkoja, jolloin kaikki on hyvin ja oikein puhkun energiaa ja koen, että kaikki on juuri niin kuin niiden haluaisinkin olevan, mutta sitten herään eräänä päivänä ja kaikki on toisin.
Kesällä minulla oli vielä selvät sävelet, miten syksyni lähtee rakentumaan ja missä olen ensi keväänä yms., mutta yksitellen suunnitelmat murenivat. Kaikki jäi niin pienestä kiinni.
***
Minulle on aina yritetty opettaa sitä, että elämä ei ole juuri siitä yhdestä pisteestä tai sekunnista kiinni ja olen saanut huomata, että ,ei, se elämä on välillä 0,5 pisteestä tai 0,2 sekunnista kiinni. Juuri tuo 0,5 pistettä murensi minulla pitkäaikaisen unelmani. Puoli pistettä oli juurikin se ratkaiseva tekijä, jonka takia unelmani jäi saavuttamatta. Niin pieni, mutta samalla niin suuri numero.
Eihän se tietenkään tarkoita sitä, ettenkö voisi/yritä saavuttaa unelmaani uudestaan.
***
Hoen usein kavereilleni sitä, että kaikki on vain omasta päästä kiinni. Mutta mitä sitten, kun alkaa tuntumaan siltä, että oma pää ei enää kestä. Jos epäonnistumisia on tullut niin paljon, että alat epäilemään omaa kantokykyäsi. Tuleeko silloin automaattisesti reaktio, että alat suojelemaan itseäsi epäonnistumisilta ja tietynlainen tarvittava rohkeus katoaa elämästäsi kokonaan. Kun alat valmistamaan itseäsi epäonnistumiseen niin sehän vielä lietsoo epäonnistumista ja periaatteessa epäonnistut jo ennen itse tapahtumaa. Oli se sitten urheilusuoritus, koe tai ihan mikä muu tilanne tahansa. Mutta miten ihmeessä pystyt muuttamaan ajattelutapaasi, jonka olet kehittänyt suojelemaan itseäsi. Kuinka pitkälle sitä on todellisuudessa menemään, ettei vahingossakaan joudu kokemaan uusia pettymiksiä?
***
Kaikkien on pakko jossain vaiheessa elämäänsä kokea jonkunlainen pettymys tai epäonnistuminen ja usein nuo eivät rajoitu vain yhteen kertaan. Erottavatekijä on kuitenkin se, miten asian käsittelee. Antaako pettymyksen vaikuttaa elämään kauankin vai sisuuntuuko asiasta ja yrittää uudelleen.
***
Vaikka sitten kuitenkin jo tiedostaa ''ongelmansa'' itsensä suojelemisen suhteen, mutta ei siltikään pysty asiaa muuttamaan, alkaa olemaan siinä pisteessä, että pitää palata siihen hetkeen jolloin viimeksi tunsi olonsa onnistuneeksi ja minkä asian takia oli iloinen ja mitä piti tehdä sen eteen, että sai tuon tunteen kokea. Kukaan ei tule epäonnistumaan koko elämäänsä tai no onhan se tietenkin mahdollista, mutta silloin on itse sen tien valinnut. Minusta sanononta ''kova työ palkitaan'' on yksi maailman tyhmimmistä sanonnoista. Kuka määrittelee sen, mikä on tarpeeksi kova työ siihen nähden, että voi unelmansa saavuttaa. Ja vaikka tekisit kuinka kovasti töitä, ei se automaattisesti tarkoita sitä, että tulisit koskaan pääsemään haluamaasi lopputulokseen. Siinä tulee elämän raadollisuus todella esille.
***
Itsensä suojelussa ei sinänsä ole mitään väärää, mutta voihan se hyvin äkkiä johtaa siihen tilanteeseen, ettei uskalla enää kokea uusia tai edes vanhoja asioita, koska mitä jos jokin meneekin pieleen, eikä koekkaan onnistumisen iloa vaan epäonnistumisen tuskan.
Otetaan esimerkiksi vaikkapa niinkin arkipäiväinen asia kuin treffeille meno.
Neiti X:lle tarjoutuu tilaisuus mennä mukavalta vaikuttavan miehen kanssa treffeille, mutta hän ei sitä uskalla tehdä, koska mitä jos kemiat eivät kohtaakkaan tai jokin muu menee pieleen. Neiti X ei edes ajattele sitä vaihtoehtoa, että asiat voisivat mennä myös hyvinkin.
Tai toinen esimerkki, työnhaku.
Neiti X selailee työpaikkailmoituksia, mutta ei uskalla hakea haluamiinsa työpaikkoihin, koska hän ''eihän mua kuitenkaan kutsuta haastatteluun'' -periaatteen mukaisesti jatkaa hakemusten lukemista ja päätyy lähettämään CV:nsa paikkaan johon ei todellisuudessa haluaisi. Mutta jos hänellä olisi rohkeuutta, kirjottaisi hän hakemuksen myös siihen unelmatyöpaikkaansa ja silloin hän loisi itselleen mahdollisuuden jopa päästä sinne.
Ikinä ei pitäisi pelätä epäonnistumista niin paljon, että se estäisi uusien asioiden kokeilun.
Elämä on vuoristorataa, joskus hyviä päiviä, toisinaan huonoja. Seuraava monessa käytössä kulunut "tyyneysrukous" sopisi ehkä tähänkin tilanteeseen: suotakoon meille tyyneyttä hyväksyä asiat, joita emme voi muuttaa, rohkeutta muuttaa, mitkä voimme ja viisautta erottaa nämä toisistaan.
VastaaPoistaNiinhän elämä on! Tylsäksähän se kävis jos aina ois samalaista :)
PoistaTuon "tyyneysrukous" on kyllä hyvä ja pätee moneen tilanteeseen!!!
Eksyin blogiisi sattumalta ja tämä kirjoitus nosti mieleeni ajat lukion jälkeen, kun pyrin opiskelemaan. Opiskelupaikka ei irronnut helpolla, eikä ensimmäisellä eikä itse asiassa vielä toisellakaan yrittämällä. Joka vuosi kuitenkin sitkeästi yritin uudelleen ja lopulta pääsin opiskelemaan. Vuodet lukion jälkeen ovat tuoneet mukanaan sekä pettymyksiä että onnistumisia, jotka kaikki ovat avanneet reittejä kohti uusia määränpäitä. Useinkaan ei ole mennyt niin kuin Strömsössä,mutta kun kivikkoiselta tieltä on jälleen kerran rämpinyt maaliin, tietää, että ensi kerrallakin selviää koettelemuksista. :)
VastaaPoistaEhkä se mitä yritän tässä sanoa on, että asioilla on tapana järjestyä (vaikka onkin kliseinen sanonta, niin tähän saakka se on pitänyt aina paikkansa :D), ja että vaikka aina ei saavuttaisi omia tavoitteitaan, se ei mittaa ihmisarvoa. Vaikka välillä ei jaksaisi yrittää ja ottaa (epä)onnistumisen riskiä, niin joka päivä kannattaa sanoa itselleen, että "Minä olen ihana ja aivan täysin riittävä". :)
Kiitos ihanista ja tsemppaavista sanoista!! Monet ovat minulle sanoneet, että asioilla on tapana järjestyä, mutta siihen on usein todella vaikea uskoa. Itselläni on paha tapa ajatella, että kaiken pitää tapahtua tässä. heti, nyt. Yritän opetellakin siihen, että annan asioille aikaa järjestyä ja pystyisin hyväksymään senkin, että en ole mitenkään huonompi ihminen, vaikka epäonnistuisia miljoonia kertoja. :)
PoistaEksyin blogiisi sattumalta ja tämä kirjoitus nosti mieleeni ajat lukion jälkeen, kun pyrin opiskelemaan. Opiskelupaikka ei irronnut helpolla, eikä ensimmäisellä eikä itse asiassa vielä toisellakaan yrittämällä. Joka vuosi kuitenkin sitkeästi yritin uudelleen ja lopulta pääsin opiskelemaan. Vuodet lukion jälkeen ovat tuoneet mukanaan sekä pettymyksiä että onnistumisia, jotka kaikki ovat avanneet reittejä kohti uusia määränpäitä. Useinkaan ei ole mennyt niin kuin Strömsössä,mutta kun kivikkoiselta tieltä on jälleen kerran rämpinyt maaliin, tietää, että ensi kerrallakin selviää koettelemuksista. :)
VastaaPoistaEhkä se mitä yritän tässä sanoa on, että asioilla on tapana järjestyä (vaikka onkin kliseinen sanonta, niin tähän saakka se on pitänyt aina paikkansa :D), ja että vaikka aina ei saavuttaisi omia tavoitteitaan, se ei mittaa ihmisarvoa. Vaikka välillä ei jaksaisi yrittää ja ottaa (epä)onnistumisen riskiä, niin joka päivä kannattaa sanoa itselleen, että "Minä olen ihana ja aivan täysin riittävä". :)