.

.

torstai 26. toukokuuta 2016

Rennommin kohti tulevaa

Olen aina tykännyt kilpailla paljon, varsinkin urheilun saralla. Asetin itselleni paljon tavoitteita joka kaudelle ja kisat saivat minut motivoitumaan niinä vaikeinakin hetkinä, jolloin treenaaminen ei huvittanut yhtään. Treenasin kovaa ja paljon. Opiskelin täyspäiväisesti, kävin töissä ja urheilin. Kavereitani ehdin nähdä juuri ja juuri koulussa ja jos satuin olemaan kipeänä tai jokin muu asia esti urheilun, saatoin nähdä heitä hieman useammin. Minun piti menestyä sekä koulussa että urheilussa. Helposti stressaavana ihmisenä en osannut ottaa yhtään sitä huomioon, miten koko ajan kasvava stressi voisi vaikuttaa minun niin paljon.

Urheilukin, joka oli ennen ollut niin mielekästä ja hauskaa, alkoi aiheuttaa stressiä, koska jokin asia minussa itsessäni esti tulosten tekemisen. Monet kaudet olivat rikkonaisia erinäisten loukkaantumisten takia ja tuntui koko ajan, että en vain enää yllä niihin tavoitteisiin, jotka olin itselleni asettanut.

Aloitin korkeakouluopinnot ja koin palavaa tarvetta pärjätä niissäkin täydellisesti ja samaa aikaa minun tietenkin piti pyrkiä olemaan muillakin elämän osa-aluilla täydellinen. Sosiaalisen elämän pitäisi kukoistaa, minulla pitäisi olla viikonloppujen jälkeen aina hauskoja tarinoita kerrottavina, sukupuolielämä pitäisi kiinnostaa ja olla suuri osa elämääni, työt pitäisi pystyä hoitamaan kunnialla, pitäisi tehdä uusia ennätyksiä urheilun saralla.

Mutta mitä sitten kun keho huutaa hidastamaan, mutta pääsi ei kuuntele, vaan pusket väkisin eteenpäin. Tapahtuu ikäviä asioita, joihin itse et ole voinut vaikuttaa ja ne vain lisäävät pahaa oloasi, etkä anna itsellesi lupaa käsitellä asioita, koska kaiken pitää näyttää täydelliseltä ulospäin.

Tänä keväänä tein päätöksen, että kaiken ei tarvitse olla täydellistä! Olen niin nuori, että haluan pystyä nauttimaan elämästäni vielä kolmekymppisenäkin, mikä ei tällä menolla tule toteutumaan. Tiedä sitten kummalta haen tekemisilläni enemmän hyväksyntää, minulta itseltäni vain lähipiiriltäni. Sen ainakin olen huomannut, että asetan itselleni hyvin suuret paineet asioiden suhteen ja jos jokin pienikin asia ei mene niin kuin haluaisin, sätin siitä itseäni pitkään.

Kaikkien näiden pohdintojen jälkeen olen tehnyt päätöksen, että en esimerkiksi kilpaile tänä kesänä yhtä paljon kuin aikaisemmin vaan tavoitteenani on saada ainakin yksi kausi vietyä läpi niin, että en kärsisi loukkaantumisista. Heti, kun tein päätöksen, että en ota urheilua tänä vuonna niin vakavasti vaan pidän ns. pientä henkistä taukoa, tuntui kuin hartioiltani olisi vierähtänyt suuri kivi pois.  Mitä opintoihini tulee, ei minun tarvitse aina saada sitä parasta numeroa. Ei se kerro minun todellista osaamistani, jos osaan kertoa asioita juuri siinä tenttitilanteessa, vaan minun pitäisi todella ymmärtää ja oppia ne asiat, jotta pystyn hoitamaan potilaitani mahdollisimman hyvin tulevaisuudessa monien kymmenten vuosien ajan.

Minun ei tarvitse olla täydellinen! En vaadi sitä muiltakaan niin miksi olen sitä vaatinut itseltäni niin monien vuosien ajan. Ikinä ei voinut esimerkiksi myöntää sitä, että kaikki ei ole hyvin. Kun asettaa itselle liian korkeat vaatimukset, ajaa itsensä sellaiseen tilanteeseen, josta ei ihan heti päästä pois. Kroppa kestää kuormitusta tiettyyn pisteeseen asti, mutta mitä sitten kun se alkaa jo ilmoittelemaan sinulle, että nyt mennään liian kovaa. Et huomio merkkejä vaan kaivat itsellesi vielä syvempää kuoppaa, josta on lopulta vaikeampi päästä pois.

Tänä kesänä ja vuotena aionkin oppia nauttimaan asiosta aivan uudestaan ja opetella sanomaan ei. Minun ei tarvitse tehdä kaikkea tai yrittää mielyttää jokaista ihmistä kenet tapaan. Minulla on oikeus hakea omaa tilaa ja myöntää se, kun lautasellani on liikaa tavaraa.

Ainoa ihminen, jota minun pitää miellyttää on minä itse. Minä olen se ihminen, jonka kanssa joudun tai paremmin sanottuna saan elää koko elämäni, joten miksi en sitten nauttisi siitä kaikesta ajasta.

4 kommenttia: