Iloa pienistä asioista stressaamisen keskellä

Kuten aiemmista blogikirjoituksistani on varmasti monelle selvinnyt, olen luonteeltani helposti stressaava ihminen. Pienistäkin asioista saan aikaiseksi jonkun sorttisen stressin, mutta usein juuri se saa minut suoriutumaan asioista paremmin. Ongelmana kuitenkin on se, että kun olotila jatkuu pidempään, alkaa se muuttamaan ajatusmaailmaani niin, etten enää näe edes niitä pieniä stressivapaita asioita, jotka tuottavat iloa.

Kesä tuli asusteltua Lontoossa ja huomasin heti Suomeen palattuani, etten ole varmaan ikinä viettänyt yhtä stressivapaata kesälomaa. Kun yksi elämän osa-alue, opiskelu, jäi melkeinpä kokonaan pois kesäksi, oli helpompi pitää paljetti kasassa muiden asioiden suhteen, eikä stressiä oikein päässyt syntymään, koska vuorokaudessa riitti hyvin tunnit. Työt, treenit ja ystävät oli hyvin helppo sovittaa viikkoaikatauluun. Pystyin työstämään omaa henkistähyvinvointiani ihan yhtä hyvin kuin fyysistä kapasiteettia. Maisemanvaihdos teki kyllä älyttömän hyvää ja sai minut näkemään asiat ihan erilaisessa perspektiivissä. Uskon, että koko kesän kasvattavin ja paras asia oli se, että jouduin viettämään niin paljon aikaa yksin vieraassa maassa ja hoitamaan esim sairaalakäynnit ihan ittekseni ilman läsnäolevaa tukea. 

Kun olet yksin, alat automaattisesti miettimään asioita ja tekemään tietynlaista itsetutkiskelua. Juju piileekin siinä osaatko hallita ajatuksiasi niin, ettet näe vain negatiivisia piirteitä ja asioita elämässäsi vaan osaat nähdä myös ne positiiviset. Yksinoleminenkin on taito, joka kannattaa hallita. Pitää pystyä olemaan yksin ilman, että se saa sinut ahdistumaan. Mitä enemmän vietin aikaa itsekseni, sitä enemmän opin arvostamaan rauhallisuutta ja pieniä asioita, kuten aamuisia kävelyitä auringon paisteessa ilman kiirettä, kirjan lukemista auringonpaisteessa ja vain olemista tekemättä mitään. Aluksi koin todella huonoa omatuntoa siitä, jos en joka päivä tehnyt jotain suurta ja ihmeellistä, mutta pikku hiljaa sekin tunne helpottui.

Suomeen palattuani mielialani alkoi hyvin äkkiä laskea. Palasin aurinkoisesta ja avoimesta Lontoosta sateiseen ja yrmeään Suomeen. Opinnot alkoivat ja jo ekoilla viikoilla sai tehdä kunnolla töitä sen eteen, ettei vajoa epätoivoon. Ongelmat terveyden kanssa alkoivat uudestaan ja oma pää alkoi kääntyi itseään vastaan. Opiskelu, työt, treenit, ystävät ja perhe on sellainen yhtälö, että maailman parhaalla organisoijallakin olisi vaikeuksia saada nuo mahtumaan samaan kalenteriin. Halu panostaa kaikkeen täydellä teholla on juurikin se asia, mikä saa minut kerta toisensa jälkeen ajautumaan samaan ahdinkoon ja siihen, että tuntuu kaikkien asioiden olevan huonosti, eikä enää pysty iloitsemaan asiosta samalla tavalla.

Eilen treenatessani kaverin kanssa, minut valtasi tunne, joka sai koko kroppani rauhottumaan ja pysähtymään. Aloin miettimään sitä, kuinka etuoikeutettu oikeasti olen monien asioiden suhteen. Opiskelen unelma-ammattiani, pystyn urheilemaan ja tekemään oikeasti niitä asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. 

Kuva: Selina Ala-Nikkola

Kaiken ei tarvitse aina olla 100% täydellistä. Tuo on asia, jota yritän itselleni opettaa. Kukaan ei ole täydellinen ja sehän juuri tekee ihmisistä täydellisiä. Voin sanoa asioille EI, eikä minun tarvitse kokea syyllisyyttä siitä, jos kieltäydyn. Kaikkea ei vain pysty tekemään aina 100%:lla teholla, vaan tarvii vain pystyä hyväksymään se, että kaikelle ei ole aikaa. Kun nuo ajatukset hyväksyy, kykenee arkeen ja niihin stressaaviin asioihin keskittymään ihan eri asenteella. Silloin kun on koko ajan menossa, on pakko löytää pienistä asioista ilon aiheita. Vaikka tekisikin niitä asioita, joista on aina unelmoinut, ei se tarkoita sitä, että kaikki hetket olisivat pelkkää iloa. Sen takia vaikeillakin hetkillä on tärkeää löytää edes joku maailman pienimmältäkin asialta tuntuva juttu, joka saa aikaan hyvän olon tunteen juuri sillä hetkellä ja saa sinut unohtamaan huolesi edes pariksi minuutiksi.

Kuva: Selina Ala-Nikkola

Oman elämänsä kippari

Kirjoittelin viime postauksessa siitä, miksi tein päätöksen olla kisaamatta tänä vuonna viime vuosia vähemmän ja siitä, miten kaiken ei aina tarvitse olla täydellistä. Päätin jatkaa kirjoittamista aika samalaisista tunnelmista.

Postasin eilen Facebookiin kuvan, jonka kuvatekstissä kerroin omista epävarmuuksistani omaa kehoani kohtaan ja siitä, mihin kaikkeen kehoni on kuitenkin pystynyt, vaikka se ei mihinkään tiettyyn muottiin ole koskaaan sopinutkaan.

Voin aika hyvällä omatunnolla sanoa, että kaikilla (varsinkin) nuorilla naisilla ja tytöillä on jossain vaiheessa elämäänsä ollut ulkonäköä ja omaa persoonallisuutta koskevia epävarmuuksia. Milloin on kokenut olevansa liian lihava, vaikka todellisuudessa lihavuudesta ei todellakaan ole tietoakaan suurimman osan kohdalla. Monet kokevat myös paljon riittämättömyyden tunnetta, joka yleensä kuitenkin juontaa juurensa siihen, ettei riitä itselle, vaikka muut sinut hyväksyisivätkin.

Itse olen luonteeltani sellainen, että haluan miellyttää aina muita ja olla kaikkien kaveri. Mutta turhaan, koska kyseessä on mahdoton tehtävä. Kukaan ihminen ei ole sellainen, jota kaikki rakastaisivat tai haluisivat viettää paljon aikaa hänen kanssaan. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö hänen kanssaan voisi tulla toimeen. Vein muiden miellyttämisyritykset niin pitkälle, että kadotin osittain itseni. Ajattelin, että jos lähden mukaan muiden juttuihin ja teen asioita, joita useat ystäväni tekevät, minusta pidettäisiin enemmän. Todellisuus oli kuitenkin se, että ainoa ihminen, joka ei minusta pitänyt, olin minä itse.

Osallistuin illanistujaisiin ja muihin sosiaalisiin tilanteisiin vain sen takia, että kuuluisin enemmän porukkaan. En kokenut oloani mukavaksi kuitenkaan, vaikka kuinka paljon yritin tsempata. En ole ikinä ollut mikään suuri alkoholin kuluttaja tai muutenkaan nauttinut tilanteista, joissa alkoholi on pääosassa, eikä asia muuttunut, vaikka kuinka yritin. Sitten kuitenkin tajusin, ettei asian tarvitsekkaan muuttua. Minä olen tälläinen kuin olen, eikä sitä pitäisi yrittää muuttaa vain sen takia, että joku toinen pitäisi minusta enemmän, koska silloin menetän osan itsestäni.

Miksi en tekisi asioita, jotka tekevät juuri minut onnelliseksi, niin kyllähän silloin löydän rinnalleni juuri ne ihmiset, jotka pitävät ja kunnioittavat minua sellasena kuin olen. Muunlaisia ihmisiähän en edes halua rinnalleni. 

Mitä tulee kehonkuvaani niin en ole ikinä hyväksynyt itseäni sellaisena kuin olen. Suurin syy siihen ehkä on se, että minulla on pakonomainen tarve verrata itseäni muihin. Kateellisuus on asia, jonka takia olen kokenut viime vuosien aikana turhan paljon epävarmuutta. Jos en omaa juuri samalaisia D-kupin rintoja, pyöreää takamusta ja kauniita pitkiä hiuksia kuin joku muu, niin miksi se pitäisi saada minut tuntemaan itseäni yhtään sen huonommaksi, koska tuossakin oli jo muutama asia mitä en edes haluisi omata, mutta silti takaraivossa on koputellut aina ajatus siitä olisiko elämäni jotenkin parempi jos minulla nuo kyseiset ominaisuudet kuitenkin olisi. Asiaan on yksinkertainen vastaus: EI OLISI!

Juuri tällä minun kropallani on juostu maratoni, 14 puoli maratonia, lukuisia 10km kisoja, 5 km kisoja, maastojuoksukisoja, triathloneita, kyykätty lähemmäs 100kg, tehty yhden käden punnerrus, vedetty yli 10 leukaa putkeen, voitettu kisoja ja tehty vielä paljon muuta mitä en nyt tähän kirjoita, koska listasta tulisi ihan liian pitkä. Vielä pari vuotta sitten en ajatellut kroppani ulkomuotoa samalla tavoin kuin nyt vaan keskityin siihen, mitä pystyin sillä tekemään ja muulla ei ollut väliä. Sitten tuli niitä epäonnistumisia ja aloin kaivamaan kuoppaa, josta oli lopulta koko ajan vaikeampi päästä ylös.
Nyt olen kuitenkin siinä pisteessä, että ylös pääseminen on hyvin lähellä, enkä tässä vaiheessa aio todellakaan luovuttaa, vaan nousta entistäkin korkeammalle.

Minun on hyvä olla omassa kropassani, opiskelen sitä alaa, josta olen aina haavaillut, ympärilläni on ihmisiä, jotka oikeasti välittävät minusta, olen päässyt kokemaan paljon uskomattomia asioita eli voin vihdoin hyvin mielin todeta, että mulla taitaa olla asiat oikeastaan aika mallillaan!! Kovasti olen tehnyt töitä menestykseni eteen ja nyt olen vasta alkanut huomata, että olen osan niistä unelmista jo saavuttanut ja paljon mahtavia asioita odottaa minua vielä tulevaisuudessa!

Hyvää viikonloppua kaikille!!

Rennommin kohti tulevaa

Olen aina tykännyt kilpailla paljon, varsinkin urheilun saralla. Asetin itselleni paljon tavoitteita joka kaudelle ja kisat saivat minut motivoitumaan niinä vaikeinakin hetkinä, jolloin treenaaminen ei huvittanut yhtään. Treenasin kovaa ja paljon. Opiskelin täyspäiväisesti, kävin töissä ja urheilin. Kavereitani ehdin nähdä juuri ja juuri koulussa ja jos satuin olemaan kipeänä tai jokin muu asia esti urheilun, saatoin nähdä heitä hieman useammin. Minun piti menestyä sekä koulussa että urheilussa. Helposti stressaavana ihmisenä en osannut ottaa yhtään sitä huomioon, miten koko ajan kasvava stressi voisi vaikuttaa minun niin paljon.

Urheilukin, joka oli ennen ollut niin mielekästä ja hauskaa, alkoi aiheuttaa stressiä, koska jokin asia minussa itsessäni esti tulosten tekemisen. Monet kaudet olivat rikkonaisia erinäisten loukkaantumisten takia ja tuntui koko ajan, että en vain enää yllä niihin tavoitteisiin, jotka olin itselleni asettanut.

Aloitin korkeakouluopinnot ja koin palavaa tarvetta pärjätä niissäkin täydellisesti ja samaa aikaa minun tietenkin piti pyrkiä olemaan muillakin elämän osa-aluilla täydellinen. Sosiaalisen elämän pitäisi kukoistaa, minulla pitäisi olla viikonloppujen jälkeen aina hauskoja tarinoita kerrottavina, sukupuolielämä pitäisi kiinnostaa ja olla suuri osa elämääni, työt pitäisi pystyä hoitamaan kunnialla, pitäisi tehdä uusia ennätyksiä urheilun saralla.

Mutta mitä sitten kun keho huutaa hidastamaan, mutta pääsi ei kuuntele, vaan pusket väkisin eteenpäin. Tapahtuu ikäviä asioita, joihin itse et ole voinut vaikuttaa ja ne vain lisäävät pahaa oloasi, etkä anna itsellesi lupaa käsitellä asioita, koska kaiken pitää näyttää täydelliseltä ulospäin.

Tänä keväänä tein päätöksen, että kaiken ei tarvitse olla täydellistä! Olen niin nuori, että haluan pystyä nauttimaan elämästäni vielä kolmekymppisenäkin, mikä ei tällä menolla tule toteutumaan. Tiedä sitten kummalta haen tekemisilläni enemmän hyväksyntää, minulta itseltäni vain lähipiiriltäni. Sen ainakin olen huomannut, että asetan itselleni hyvin suuret paineet asioiden suhteen ja jos jokin pienikin asia ei mene niin kuin haluaisin, sätin siitä itseäni pitkään.

Kaikkien näiden pohdintojen jälkeen olen tehnyt päätöksen, että en esimerkiksi kilpaile tänä kesänä yhtä paljon kuin aikaisemmin vaan tavoitteenani on saada ainakin yksi kausi vietyä läpi niin, että en kärsisi loukkaantumisista. Heti, kun tein päätöksen, että en ota urheilua tänä vuonna niin vakavasti vaan pidän ns. pientä henkistä taukoa, tuntui kuin hartioiltani olisi vierähtänyt suuri kivi pois.  Mitä opintoihini tulee, ei minun tarvitse aina saada sitä parasta numeroa. Ei se kerro minun todellista osaamistani, jos osaan kertoa asioita juuri siinä tenttitilanteessa, vaan minun pitäisi todella ymmärtää ja oppia ne asiat, jotta pystyn hoitamaan potilaitani mahdollisimman hyvin tulevaisuudessa monien kymmenten vuosien ajan.

Minun ei tarvitse olla täydellinen! En vaadi sitä muiltakaan niin miksi olen sitä vaatinut itseltäni niin monien vuosien ajan. Ikinä ei voinut esimerkiksi myöntää sitä, että kaikki ei ole hyvin. Kun asettaa itselle liian korkeat vaatimukset, ajaa itsensä sellaiseen tilanteeseen, josta ei ihan heti päästä pois. Kroppa kestää kuormitusta tiettyyn pisteeseen asti, mutta mitä sitten kun se alkaa jo ilmoittelemaan sinulle, että nyt mennään liian kovaa. Et huomio merkkejä vaan kaivat itsellesi vielä syvempää kuoppaa, josta on lopulta vaikeampi päästä pois.

Tänä kesänä ja vuotena aionkin oppia nauttimaan asiosta aivan uudestaan ja opetella sanomaan ei. Minun ei tarvitse tehdä kaikkea tai yrittää mielyttää jokaista ihmistä kenet tapaan. Minulla on oikeus hakea omaa tilaa ja myöntää se, kun lautasellani on liikaa tavaraa.

Ainoa ihminen, jota minun pitää miellyttää on minä itse. Minä olen se ihminen, jonka kanssa joudun tai paremmin sanottuna saan elää koko elämäni, joten miksi en sitten nauttisi siitä kaikesta ajasta.

Positiivisen palautteen merkitys

Itse jaan palautteen kolmeen kategoriaan: negatiivinen, positiivinen ja rakentava. Saamme palautetta aikalailla päivittäin. Tietenkin palautteen saaminen on tärkeää kehittymisen kannalta, mutta se, miten palautteen sanoo ja missä suhteessa eri kategorioita käyttää, on ratkaiseva tekijä.

Itse olen usein törmännyt siihen, että positiivista palautetta ei suomalaiset osaa kauheasti tai ainakaan liikaa antaa. Tämä on tietenkin yleistystä omien kokemusteni perusteella ja jollakin toisella voi olla ihan erilaiset kokemukset. Sekä koulussa että urheilussa olen tottunut siihen, että minulle sanotaan palaute joko negatiiviseen sävyyn tai rakentavasti, mutta positiivisen palautteen eteen minun pitää tehdä jotain todella normaalista poikkeavaa.

Nuorien tyttöjen ja tietenkin myös poikien itsetunto rakentuu paljolti murroisässä palautteen perusteella. Jos nuori ei saa ollenkaan positiivista palautetta, vaatii todella lujaa luonnetta, että palaute ei latista itsetuntoa miltään osin. Julkisuudessa on paljon puhuttu siitä, miten yhä enemmän nuoret syrjäytyvät ja kuinka se vaikuttaa yhteiskuntaan, mutta nuorten näkökulma unohdetaan täysin. Ihmisten ajatellaan olevan muurahaiskeon jäseniä, eikä yhden jäsenen hyvinvoinnista välitetä tarpeeksi.

Itse koulukiusattuna tiedän oikein hyvin sen, kuinka yksi pieneltä tuntuva sana voi aiheuttaa paljon haittaa niin itsetunnolle kuin mielialalle. Se, jos joku olisi sanonut minulle edes yhden positiivisen kommentin silloin kun minua kiusattiin, uskon, että niin paljon hallaa ei olisi tapahtunut. Itse kuitenkin puhuin asiasta vanhemmilleni ja he auttoivat minua vaihtamaan koulua ja uuden koulun myötä oloni helpottui kun kiusaaminen loppui, mutta itsetunnossa ja itsensä arvostamisessa oli jo haava, jonka parantuminen voisi viedä kauankin.

Aluksi tarkoituksena oli kirjoittaa positiivisen palautteen merkityksestä urheilussa ja motivaation ylläpidossa, mutta aina välillä juttu alkaa rönsyilemään...mutta antaa rönsyillä.

Itse olen luonteeltani sellainen, että jos jotain päätän niin olen myös valmis tekemään kaiken sen eteen, että tavoitteeni saavutan. En muista milloin olisin jättänyt mitään kesken. Maaliin mennään, vaikka väkisin. Viimeisin asia, jonka hoidin väkisin ja hammasta kiristellen loppuun, oli lukio. En todellakaan valinnut helpointa reittiä lukion suorittamiseen ja se kostautui pahemman kerran. Ongelmat alkoivat toisen luokan keväällä kun kurssit alkoivat vaatia enemmän töitä, mutta urheilu oli myös vahvasti elämässä mukana, kuten se on nytkin.

Luin pitkänä fysiikan, kemian, matikan ja biologian ja jokainen aine olisi vaatinut paaaljon enemmän panostamista, mutta ajan puutteen ja vähenevän motivaation takia kurssien suorittaminen oli lukion lopussa todella tuskaista. Olen aina ollut hyvä oppija, mutta välillä menee kauemmin jonkun asian oppimiseen ja kun sitä tarvittavaa aikaa ei ole, kehitän itselleni elämää suuremman stressin. Loin ja luon vieläkin usein itselleni turhan suuret paineet ja aiheutan niillä itselleni vielä lisää stressiä.

Kun vaikeudet opiskelujen suhteen olivat jo alkaneet, vika tikki oli se kun yhden aineen koe ei mennytkään ihan odotusten mukaan ja kun sain kokeen opettajalta takaisin, hän tokaisi minulle: ''Katja, ennen sinä olit hyvä, mutta nyt sinusta ei ole enää mihinkään.'' Tuo lause tulee varmaan jäämään mieleeni loppuelämäni ajaksi. Kukaan, ei niin kukaan saisi sanoa kenellekkään noin, eikä varsinkaan opettaja. Heillä on suuri osa siinä, miten motivoituneina opiskelijat pysyvät opintojen edetessä. Mistä hän tietää, mitä elämässäni tapahtuu juuri sillä hetkellä? Koulun ulkopuolella voi tapahtua niiiiiiin paljon asioita, jotka vaikuttavat myös opiskeluuni, joista opettajilla ei ole mitään tietoa. Luuleeko hän, että tuollainen kommentti saisi minut motivoitumaan vai mikä hänen tarkoituksensa oikein oli? Sitä en saa koskaan tietää, mutta eipähän tarvitse olla kyseisen ihmisenkään kanssa tekemisissä.

En kuitenkaan antanut hänen ''motivoivien'' sanojen häiritä opiskeluani vaan sisuunnuin ja vetäisin seuraavasta kokeesta muistaakseni ysin. Jokaista nuo sanat eivät kuitenkaan olisi motivoinut ja se on ratkaisevaa. Ihmisten yksilöllisyys kadotettaan pala palalta. Jos Pena kokee, että vähän suorempi ja negatiivisempi palaute motivoi häntä, ei se tarkoita sitä, että myös Elina kokee asian samalla tavalla.

En tarkoita sitä, että ihmisiä pitäisi olla koko ajan kehumassa, mutta ihmisten yksilöllisyys olisi syytä ottaa monissa tilanteissa paremmin huomioon. Rakentava palaute on ihan eri asia kuin negatiivinen. Tuo, mitä opettajani sanoi minulle, on täysin negatiivinen, eikä millään tasolla rakentava. Olen huomannut sen, että ihmisillä on usein tapana sanoa rakentavaa ja turhan usein negatiivista palautetta, mutta positiivisen palautteen saaminen on kivikon takana. Jos asiat menevät suhteellisen hyvin, ei koeta tarvetta sanoa ''Hei teet (esim.) työsi hyvin?'' , vaan odotetaan sitä epäonnistumisen hetkeä ja vasta sitten avataan suu. Myös positiivine palaute motivoi ihan siinä, missä rakentavakin.

Kaikkien pitäisi uskaltaa ja muistaa sanoa positiivista palautetta paljon useammin kuin tällä hetkellä sanoo. Niinkin pieni asia voi vaikuttaa paljon varsinkin nuorilla itsetunnon rakentumiseen. Viimeistään nyt on aika unohtaa perinteinen suomalainen ''karaistava'' palautteen antotapa ja sanoa myös positiivisia asioita. Itse olen ottanut sen tavaksi, että jos mielestäni jollain on esim. hieno takki niin sanon sen hänelle (pinnalline  esimerkki, mutta helppo sellainen). En välttämättä itse tajuakkaan, kuinka hyvän fiiliksen voin toiselle saada sanomalla noinkin pieneltä tuntuvan asian.

Uskaltakaa antaa positiivista palautetta ja korostaa hyviä asioita, vain huonojen asioiden huomauttamisen sijaan!