Motivaatio koetuksella

Heti alkuun voin sanoa, ettei vuosi 2017 ole lähtenyt ihan suunnitelmien mukaan liikkeelle ainakaan urheilun osalta. Opinnot ja ns. muun elämä on sen sijaan sujunut ihan normaalisti.

Lokakuun lopussa viime vuonna aloin tuntemaan itseni väsyneemmäksi, kuin normaalisti, mutta laitoin paljon stressin piikkiin. Koulussa alkoivat deadlinet lähetyä ja aerobinen kunto ei ollut sillä tasolla missä olisin sen halunnut olevan. Valmennusryhmän treeneissä alkoi tuntua joka kerta pahemmalta, mutta en tietenkään halunnut myöntää olevani ongelmissa. Alkoi tulla pientä flunssaa, penikat oireilivat ja nukkumisesta ei tullut mitään. Pidin taukoa treenaamisesta ja aloin karsimaan muitakin menoja.

Olon alkoi tauon myötä helpoittaa ja palasin takaisin normaaliin arkirytmiini. Kaikilla elämänosa-alueilla meni kaikki juuri niin kuin pitikin. Alkutalvesta tulikin sitten jo takapakkia. Hengitys alkoi vinkua juostessa ja treenin jälkeen yskiminen jatkui läpi yön niin, ettei nukkumisesta tullut mitään. Vähensin juoksun osuutta kokonaistreeneistä, koska tuntui, että vain juoksu provosoi yskää. Uinti ja pyöräily sitä ei kuitenkaan tehnyt, ainakaan niin pahasti.

Oloni ei kuitenkaan ollut millään tavalla kipeä, joten en osannut pelätä mitään sen pahempaa. Ajattelin vain keuhkojen ärtyvän kylmästä ilmasta. 

Vuoden vaihteessa olo ei ollut vieläkään helpottanut ja kunto alkoi laskea treenaamisesta huolimatta. Motivaatio bloginkirjoittamiseenkin alkoi olla kortilla, kun tuntui, ettei ole mitään mistä kirjoittaa treenien sujuessa niin huonosti. Tammikuun alussa nielin ylpeyteni ja myönsin sen, ettei nyt mene ihan putkeen. Marssin lääkärille ja minulle tehtiin heti laajat verikokeet. Ensimmäisten tulosten perusteella olin elämäni parhaimmassa kunnossa. Hemoglobiiniarvo oli palautunut aivan loistavasti verenluovutuksen jälkeen, tulehdusarvo oli normaali, kaikki oli kunnossa niiden mukaan. Pari päivää sen jälkeen sain mykoplasmatestin tulokset ja sehän alkoi jo avaamaan ongelmaa. Testin perusteella olin mykoplasman sairastanut todennäköisesti juurikin syksyllä ja kroppa ei ollut siitä vieläkään palautunut. 

Antibioottikuuriahan se tarkoitti ja mielikin alkoi kirkastua josko lääkekuuri helpottaisi oloa. Vasta kuurin vikoina päivinä aloin huomaamaan muutosta olotilassani ja yskiminen väheni. Kuurin loputtua sain kuitenkin palata takaisin entisten ongelmien pariin kun yskiminen ja hengittämisen vaikeus palasi. Lepäsin lisää ja aloin miettimään kesän kisoja ja sitä, että taitaa jäädä tämäkin kisakausi välistä. Motivaatio mielialan positiivisena pitämiseen oli minimissä, kun mietin, etten tänä kesänäkään pääse välttämättä tekemään sitä mistä eniten pidän eli treenaamaan kisoihin ja kisaamaan.

Nyt pikku hiljaa olo alkaa normalisoitumaan. Hengitysvaikeudet vähenevät viikoittain ja vähitellen olen pystynyt palaamaan takaisin treenien pariin. Vielä ollaan hyvin kaukana normaalista treenirytmistäni ja kunnostani, mutta suunta on parempaan päin, joten ei voi muuta kuin iloita.

Vaikka tuleva kisakausi jäisikin välistä, tulee niitä aina uusia. Nyt tavoitteena on saada itseni siihen kuntoon, ettei tarvitse joka lenkillä pelätä tukehtumista. Jos kisaamaan pääsen kesällä niin se tapahtuu sitten normaalista poiketen hyvin paljon myöhemmin kuin edellisinä vuosina. Toukokuu menee ainakin vielä treenatessa, mutta ehkä sitä johonkin triathlonkisaan vielä uskaltautuu loppukesästä.

Katse eteenpäin

Taas on yksi vuosi eletty ja paljon on ehtinyt tapahtua. Itselläni on se paha tapa, etten tajuakkaan kuinka paljon on tullut tehtyä vuoden aikana, vaan mietin vain niitä asioita, joita en tehnyt.
Nyt ajattelin kuitenkin kirjoittaa vähän niistä asioista, joita tein vuonna 2016. Asioista mistä olen ylpeä ja raottaa hieman myös niitä asioita mitä kadun.

Jo vuoden 2015 syksyllä tiesin, että seuraava vuosi toisi paljon uusia asioita elämääni. Minut oli hyväksytty opiskelemaan ensihoitoa Helsinkiin ja sen jo itsessään tiesin tuovan paljon muutoksia arkeeni. Treenaamiseni muuttui myös, kun minut kutsuttiin valmennusryhmään. Valmennusryhmässä treenaaminen tarkoitti sitä, että minulla oli aikaisempaa enemmän ohjattuja treenejä ja muut menot yritin sovittaa parhaani mukaan niiden treenien ympärille. Keväällä 2016 tein myös sen päätöksen, etten kisaa triathlonissa yhtäkään kisaa koko vuonna. Itselleni on tyypillistä, että kisaan vuodessa noin 10-15 kipailua, joista noin puolet ovat triathlonkisoja ja loput erilaisia juoksukilpailuja. Vuonna 2016 kisasin kokonaisuudessaan vain 4 juoksukisaa. Kolme niistä Suomessa ja yhden Lontoossa.

Päätös olla kisaamatta syntyi pitkän pohdinnan jälkeen. Halusin pitää ns. välivuoden triathlonista ja saada vietettyä ainakin yhden ''vammavapaan'' vuoden urheilun saralla. Treenasin kuitenkin suhteellisen normaalisti koko vuoden, vaikka tiettyjä kisoja varten en tällä kertaa treenannutkaan. Tunteja kertyi koko vuoden ajalta noin 550. Ennätykset paranivat ja suhtautuminen urheiluun muuttui hieman siinä samassa. Rentous löytyi uudelleen ja sen huomasi heti tuloksissa.

                                                                                                                                                     

Kesän alussa minua pyydettiin viikon varoitusajalla töihin Lontooseen ja päätin tarttua tilaisuuteen.
Ennen kuin huomasinkaan, olin jo lentokoneessa menossa kohti Lontoota. Siellä sain viettää aivan ihanat kaksi kuukautta.
Töitä minulle tarjottiin vuoden vaihteeseen asti, mutta opintoni jatkuivat elokuussa Suomessa ja sen takia päätin palata jo kahden kuukauden jälkeen takaisin.






Syyskuussa vaihdoin työpaikkaa ja vietin viisi viikkoa kaverini kanssa Keiteleellä tekemässä opintoihini liittyvää harjoittelua. Syksy menikin paljon opiskelessa ja töitä tehdessä.



Kokonaisuudessaan viime vuosi oli oikein kiva vuosi. Tapasin paljon uusia ihania ihmisiä, pääsin asumaan ulkomailla yksin, aloitin opinnot korkeakoulussa, vaihdoin työpaikkaa ja pääsin vielä kiertämään Suomea.

Vaikka vuoden aikana tapahtuikin paljon kivoja ja ikimuistoisia asioita, tapahtui myös niitä, jotka mielummin vain unohtaisin. Alkuvuodesta tapahtui asia, jota en toivoisi edes pahimmalle vihamiehelleni. Tuon tilanteen jälkeen kuitenkin tajusin sen, miten korvaamattomia hyvät ja läheiset ystävät ovat joille voi kertoa asioita ja he haluavat kuunnella ja tukea. Jotain positiivista siis muutoin ikävästä tilanteesta.
Kevään tapahtumat kuitenkin heijastuivat suhtautumiseeni asioihin ja henkilöihin koko vuoden ajan, mistä olen hieman pettynyt. Annoin menneiden vaikuttaa liikaan moniin ihmissuhteisiin. Menneitä kun ei voi muuttaa, vaikka kuinka yrittäisi, mutta niiden kanssa voi oppia elämään.

Kaikista ikävistä asioista huolimatta voin muistella vuotta 2016 hyvillä mielin. Lopulta kaikki negatiivisetkin asiat kasvattivat minua niin henkisesti kuin fyysisestikkin ja nyt lähden kohtaamaan uusia asioita entistä vahvempana.

Kaukana glamourista

Herätys, ruokaa, treenit, ruokaa, opiskelua, ruokaa, treenit, ruokaa, nukkumaan. 

Edellä oleva lause on päiväni pelkistettynä. Herään viiden ja kuuden välillä aikalailla jokaisena arkipäivänä. Teen pienen treenin, yleensä vain saadakseni edellisen päivän hapot pois kropastani, ja sitten lähden joko kirjastoon tai luennolle. Opiskelen päivittäin vähintään noin kahdeksan tuntia, siihen päälle treenaan noin 2-4 tuntia ja käyn vielä töissä. Onnekas olen siinä mielessä, että pystyn tekemään sellaisia töitä, jotka joko tukevat urheiluani tai opintojani. 

Kun päättää omistautua jollekin tietylle asialle, on hyvin äkkiä sen valinnan äärellä, että mitkä asiat joutuvat jäämään pienempään rooliin elämässäsi. Viikkoaikataulun tekeminen on välillä hyvinkin haastavaa, kun haluaisi tehdä vaikka ja mitä. Yksinkertaisesti vuorokaudessa ei kuitenkaan ole 24 tuntia enempää aikaa. Tiedän tekeväni hyvin itsekkäitä valintoja usein varsinkin koskein urheilua ja sen takia koenkin harvasen päivä huonoa omatuntoa päätöksistäni. Olen kuitenkin tehnyt tietoisesti sen päätöksen, että panostan satasella tiettyihin asioihin ja tiesin jo päätöstä tehdessä, että aina ei tule olemaan helppoa. 

Yksi ikävimmistä asioista, mitä ajan rajallisuus aiheuttaa, on se, etten ehdi näkemään kavereitani niin paljon kun haluaisin. Haluan menestyä sekä urheilussa että opinnossani, joten ne asetan usein etusijalle. Optimaalisin tilanne on kuitenkin se jos pystyn esimerkiksi tekemään treenini tai opiskelemaan kaverin kanssa, mutta valitettavan usein tuo ei kuitenkaan onnistu. Sosiaalinen elämä jääkin usein jalkoihin.

Kun yrittää pitää monia lankoja käsissään ja kontrolloida kaikkea mitä tapahtuu, tulee usein niitä hetkiä, kun kokee riittämättömyyttä. Haluaisi ehtiä tekemään paljon enemmän, kuin yksinkertaisesti on mahdollista. Jos pystyisin, lisäisin vuorokauteen ainakin sellaiset kymmenen lisätuntia. Sitten jo ehkä kerkeisikin tekemään kaiken mitä haluaisi. 

Viime päivinä olen kuullut jo ärsyttävyyteen asti sitä, miten väsyneeltä näytän. Kun vedän päivät usein hyvin aikataulutetusti, en edes lähde yrittämään peittää väsymyksen merkkejä naamaltani meikillä. Haluan nukkua mahdollisimman pitkään, joten uimahallilla ei sitten meikkailla, jotta keritään ajoissa luennolle. Jos olen väsynyt niin olen. En koe tarvetta peittää sitä muilta.

Vaikka tässä ei pääsekkään viettämään aina ihan niin hehkeää elämään, kuin ehkä haluaisi, teen kuitenkin niitä asioita, joita rakastan. En hyppäisi altaaseen 6:30, jos en siitä todella tykkäisi tai polkisi trainerilla paikallaan kolmea tuntia. Kun muistaa tehdä arjen keskellä pieneä asioita, jotka eivät välttämättä kuulu normaaliin päivään, jaksaa taas monta viikkoa kaikesta väsymyksestä ja kiireestä huolimatta.

Iloa pienistä asioista stressaamisen keskellä

Kuten aiemmista blogikirjoituksistani on varmasti monelle selvinnyt, olen luonteeltani helposti stressaava ihminen. Pienistäkin asioista saan aikaiseksi jonkun sorttisen stressin, mutta usein juuri se saa minut suoriutumaan asioista paremmin. Ongelmana kuitenkin on se, että kun olotila jatkuu pidempään, alkaa se muuttamaan ajatusmaailmaani niin, etten enää näe edes niitä pieniä stressivapaita asioita, jotka tuottavat iloa.

Kesä tuli asusteltua Lontoossa ja huomasin heti Suomeen palattuani, etten ole varmaan ikinä viettänyt yhtä stressivapaata kesälomaa. Kun yksi elämän osa-alue, opiskelu, jäi melkeinpä kokonaan pois kesäksi, oli helpompi pitää paljetti kasassa muiden asioiden suhteen, eikä stressiä oikein päässyt syntymään, koska vuorokaudessa riitti hyvin tunnit. Työt, treenit ja ystävät oli hyvin helppo sovittaa viikkoaikatauluun. Pystyin työstämään omaa henkistähyvinvointiani ihan yhtä hyvin kuin fyysistä kapasiteettia. Maisemanvaihdos teki kyllä älyttömän hyvää ja sai minut näkemään asiat ihan erilaisessa perspektiivissä. Uskon, että koko kesän kasvattavin ja paras asia oli se, että jouduin viettämään niin paljon aikaa yksin vieraassa maassa ja hoitamaan esim sairaalakäynnit ihan ittekseni ilman läsnäolevaa tukea. 

Kun olet yksin, alat automaattisesti miettimään asioita ja tekemään tietynlaista itsetutkiskelua. Juju piileekin siinä osaatko hallita ajatuksiasi niin, ettet näe vain negatiivisia piirteitä ja asioita elämässäsi vaan osaat nähdä myös ne positiiviset. Yksinoleminenkin on taito, joka kannattaa hallita. Pitää pystyä olemaan yksin ilman, että se saa sinut ahdistumaan. Mitä enemmän vietin aikaa itsekseni, sitä enemmän opin arvostamaan rauhallisuutta ja pieniä asioita, kuten aamuisia kävelyitä auringon paisteessa ilman kiirettä, kirjan lukemista auringonpaisteessa ja vain olemista tekemättä mitään. Aluksi koin todella huonoa omatuntoa siitä, jos en joka päivä tehnyt jotain suurta ja ihmeellistä, mutta pikku hiljaa sekin tunne helpottui.

Suomeen palattuani mielialani alkoi hyvin äkkiä laskea. Palasin aurinkoisesta ja avoimesta Lontoosta sateiseen ja yrmeään Suomeen. Opinnot alkoivat ja jo ekoilla viikoilla sai tehdä kunnolla töitä sen eteen, ettei vajoa epätoivoon. Ongelmat terveyden kanssa alkoivat uudestaan ja oma pää alkoi kääntyi itseään vastaan. Opiskelu, työt, treenit, ystävät ja perhe on sellainen yhtälö, että maailman parhaalla organisoijallakin olisi vaikeuksia saada nuo mahtumaan samaan kalenteriin. Halu panostaa kaikkeen täydellä teholla on juurikin se asia, mikä saa minut kerta toisensa jälkeen ajautumaan samaan ahdinkoon ja siihen, että tuntuu kaikkien asioiden olevan huonosti, eikä enää pysty iloitsemaan asiosta samalla tavalla.

Eilen treenatessani kaverin kanssa, minut valtasi tunne, joka sai koko kroppani rauhottumaan ja pysähtymään. Aloin miettimään sitä, kuinka etuoikeutettu oikeasti olen monien asioiden suhteen. Opiskelen unelma-ammattiani, pystyn urheilemaan ja tekemään oikeasti niitä asioita, jotka tekevät minut onnelliseksi. 

Kuva: Selina Ala-Nikkola

Kaiken ei tarvitse aina olla 100% täydellistä. Tuo on asia, jota yritän itselleni opettaa. Kukaan ei ole täydellinen ja sehän juuri tekee ihmisistä täydellisiä. Voin sanoa asioille EI, eikä minun tarvitse kokea syyllisyyttä siitä, jos kieltäydyn. Kaikkea ei vain pysty tekemään aina 100%:lla teholla, vaan tarvii vain pystyä hyväksymään se, että kaikelle ei ole aikaa. Kun nuo ajatukset hyväksyy, kykenee arkeen ja niihin stressaaviin asioihin keskittymään ihan eri asenteella. Silloin kun on koko ajan menossa, on pakko löytää pienistä asioista ilon aiheita. Vaikka tekisikin niitä asioita, joista on aina unelmoinut, ei se tarkoita sitä, että kaikki hetket olisivat pelkkää iloa. Sen takia vaikeillakin hetkillä on tärkeää löytää edes joku maailman pienimmältäkin asialta tuntuva juttu, joka saa aikaan hyvän olon tunteen juuri sillä hetkellä ja saa sinut unohtamaan huolesi edes pariksi minuutiksi.

Kuva: Selina Ala-Nikkola

Tee hyvää urheilemalla

Nykyään monet meistä harrastavat hyvinkin aktiivisesti liikuntaa ja motivaatiota haetaan erilaisista asiosta. Toisia motivoi kokonaisvaltaisen hyvinvoinnin saavuttaminen, kun jotain toista voi motivoida esimerkiksi kilpailut. Meitä on moneen lähtöön.

Viime vuosina hyvän tekeminen urheilun avulla on lisääntynyt huimasti. On erilaisia järjestöjä ja hyväntekeväisyystapahtumia, jotka keräävät rahaa erilaisiin tarkoituksiin urheilun avulla. TEAM RYNKEBY on yksi niistä, joka yhdistää kaksi äärimmäisen tärkeää asiaa, liikunnan ja toisten auttamisen.

''Team Rynkeby on pohjoismainen hyväntekeväisyystapahtuma, jota johtaa Team Rynkeby Fonden -säätiö.''

'''Idea ajaa pyörällä Pariisin sai alkunsa vuonna 2001. Rynkeby Foodsin työntekijä Knud Vilstrupin todettiin sairastavan erästä keuhkosairautta. Sen vuoksi hän halusi tehdä jotakin asian eteen ja elää hiukan terveellisemmin, vaikka tupakoinnin lopettaminen ei tullut hänen kohdallaan kysymykseenkään.

Hän halusi tehdä jotakin, mikä parantaisi hänen kuntoaan samalla, kun itse tekeminen tuntuisi mukavalta.''

Idea ko. hyväntekeväisyystapahtumaan on siis lähtenyt liikkeelle yhden ihmisen toimesta, mutta tapahtuma on kasvanut joka vuosi ja saa paljon hyvää aikaan.

Team Rynkeby-tiimejä on monessa eri maassa ja Suomessa niitä on esim. Espoossa, Helsingissä ja Tampereella. Jokainen tiimi treenaa vuoden ajan yhdessä pyöräilyä ja koko homma huipentuu kesällä kun porukalla ajetaan Pariisiin.  '' 

''Tapahtumaa edeltävän vuoden aikana osallistujat harjoittelevat pystyäkseen pyöräilemään reilut 1 200 km Pariisiin, mutta sen lisäksi he ovat sitoutuneet lahjoitusvarojen hankintaan syöpää sairastaville lapsille ja heidän perheilleen.''

Kaikki vuoden aikana kerättävät varat menevät lyhentämättömiinä syöpää sairastaville lapsille.

Suomessa sairastuu noin 150 lasta syöpään joka vuosi. Syöpähoidot ovat todella kalliita ja raskaita sekä lapselle että hänen perheelleen. Lasten syöpien aiheuttajia ei aina tiedetä ja koska syövät ovat varsin harvinaisia lapsilla, voi niiden diagnosoimiseen mennä turhan paljon aikaa, koska ei osata etsiä niin vakavaa sairauttaa. Kaikki apu on siis hyvin tervetullutta.

Vaikka Team Rynkeby tekee paljon hyvää rahallisesti, auttaa se ihmisiä muutenkin. Voin hyvällä omatunnolla sanoa, että monet tutustuvat tapahtuman myötä ihmisiin joihin eivät välttämättä ikinä muuten tutustuisi ja solmivat näin uskomattomia ystävyyssuhteita ja pääsevät viettämään aikaa hyvin erilaisten ihmisten kanssa. Pääsin itse testaamaan Team Rynkebyn treenit Espoon tiimin kanssa kevään aikana ja samanlaista yhteisöllisyyttä on vaikea muualta hakea. Tiimin jäsenien taustat vaihtelevat paljon, mikä jo itsessään on todella rikas piirre ja kun siihen lisätään vielä sama motivaattori niin eihän lopputulos voi olla muuta kuin erinomainen. 

Haku vuoden 2017 tiimeihin on nyt käynnissä, joten jos etsit motivaatiota treeneihisi talven pimeisiin päiviin niin Team Rynkeby on loistava valinta! Sinun ei tarvitse olla huippu-urheilija pysyäksesi treeneissä mukana, vaan oma innokkuus riittää. Tiimin ideana ei ole kilpailla keskenään, vaan tehdä hyvää ja samalla pitää hauskaa ja ehkä siinä samalla saattaa kuntokin parantua ;). Eli tiimiin hakemalla ei menetä mitään! Mikä olisikaan parempaa kuin huolehtia omasta terveydestään ja samalla pystyä edistämään vielä muidenkin hyvinvointia!

Yksityiskohdat tiimeihin hakemisesta ja koko touhusta löydät TÄÄLTÄ.

Oman elämänsä kippari

Kirjoittelin viime postauksessa siitä, miksi tein päätöksen olla kisaamatta tänä vuonna viime vuosia vähemmän ja siitä, miten kaiken ei aina tarvitse olla täydellistä. Päätin jatkaa kirjoittamista aika samalaisista tunnelmista.

Postasin eilen Facebookiin kuvan, jonka kuvatekstissä kerroin omista epävarmuuksistani omaa kehoani kohtaan ja siitä, mihin kaikkeen kehoni on kuitenkin pystynyt, vaikka se ei mihinkään tiettyyn muottiin ole koskaaan sopinutkaan.

Voin aika hyvällä omatunnolla sanoa, että kaikilla (varsinkin) nuorilla naisilla ja tytöillä on jossain vaiheessa elämäänsä ollut ulkonäköä ja omaa persoonallisuutta koskevia epävarmuuksia. Milloin on kokenut olevansa liian lihava, vaikka todellisuudessa lihavuudesta ei todellakaan ole tietoakaan suurimman osan kohdalla. Monet kokevat myös paljon riittämättömyyden tunnetta, joka yleensä kuitenkin juontaa juurensa siihen, ettei riitä itselle, vaikka muut sinut hyväksyisivätkin.

Itse olen luonteeltani sellainen, että haluan miellyttää aina muita ja olla kaikkien kaveri. Mutta turhaan, koska kyseessä on mahdoton tehtävä. Kukaan ihminen ei ole sellainen, jota kaikki rakastaisivat tai haluisivat viettää paljon aikaa hänen kanssaan. Se ei kuitenkaan tarkoita sitä, etteikö hänen kanssaan voisi tulla toimeen. Vein muiden miellyttämisyritykset niin pitkälle, että kadotin osittain itseni. Ajattelin, että jos lähden mukaan muiden juttuihin ja teen asioita, joita useat ystäväni tekevät, minusta pidettäisiin enemmän. Todellisuus oli kuitenkin se, että ainoa ihminen, joka ei minusta pitänyt, olin minä itse.

Osallistuin illanistujaisiin ja muihin sosiaalisiin tilanteisiin vain sen takia, että kuuluisin enemmän porukkaan. En kokenut oloani mukavaksi kuitenkaan, vaikka kuinka paljon yritin tsempata. En ole ikinä ollut mikään suuri alkoholin kuluttaja tai muutenkaan nauttinut tilanteista, joissa alkoholi on pääosassa, eikä asia muuttunut, vaikka kuinka yritin. Sitten kuitenkin tajusin, ettei asian tarvitsekkaan muuttua. Minä olen tälläinen kuin olen, eikä sitä pitäisi yrittää muuttaa vain sen takia, että joku toinen pitäisi minusta enemmän, koska silloin menetän osan itsestäni.

Miksi en tekisi asioita, jotka tekevät juuri minut onnelliseksi, niin kyllähän silloin löydän rinnalleni juuri ne ihmiset, jotka pitävät ja kunnioittavat minua sellasena kuin olen. Muunlaisia ihmisiähän en edes halua rinnalleni. 

Mitä tulee kehonkuvaani niin en ole ikinä hyväksynyt itseäni sellaisena kuin olen. Suurin syy siihen ehkä on se, että minulla on pakonomainen tarve verrata itseäni muihin. Kateellisuus on asia, jonka takia olen kokenut viime vuosien aikana turhan paljon epävarmuutta. Jos en omaa juuri samalaisia D-kupin rintoja, pyöreää takamusta ja kauniita pitkiä hiuksia kuin joku muu, niin miksi se pitäisi saada minut tuntemaan itseäni yhtään sen huonommaksi, koska tuossakin oli jo muutama asia mitä en edes haluisi omata, mutta silti takaraivossa on koputellut aina ajatus siitä olisiko elämäni jotenkin parempi jos minulla nuo kyseiset ominaisuudet kuitenkin olisi. Asiaan on yksinkertainen vastaus: EI OLISI!

Juuri tällä minun kropallani on juostu maratoni, 14 puoli maratonia, lukuisia 10km kisoja, 5 km kisoja, maastojuoksukisoja, triathloneita, kyykätty lähemmäs 100kg, tehty yhden käden punnerrus, vedetty yli 10 leukaa putkeen, voitettu kisoja ja tehty vielä paljon muuta mitä en nyt tähän kirjoita, koska listasta tulisi ihan liian pitkä. Vielä pari vuotta sitten en ajatellut kroppani ulkomuotoa samalla tavoin kuin nyt vaan keskityin siihen, mitä pystyin sillä tekemään ja muulla ei ollut väliä. Sitten tuli niitä epäonnistumisia ja aloin kaivamaan kuoppaa, josta oli lopulta koko ajan vaikeampi päästä ylös.
Nyt olen kuitenkin siinä pisteessä, että ylös pääseminen on hyvin lähellä, enkä tässä vaiheessa aio todellakaan luovuttaa, vaan nousta entistäkin korkeammalle.

Minun on hyvä olla omassa kropassani, opiskelen sitä alaa, josta olen aina haavaillut, ympärilläni on ihmisiä, jotka oikeasti välittävät minusta, olen päässyt kokemaan paljon uskomattomia asioita eli voin vihdoin hyvin mielin todeta, että mulla taitaa olla asiat oikeastaan aika mallillaan!! Kovasti olen tehnyt töitä menestykseni eteen ja nyt olen vasta alkanut huomata, että olen osan niistä unelmista jo saavuttanut ja paljon mahtavia asioita odottaa minua vielä tulevaisuudessa!

Hyvää viikonloppua kaikille!!

Rennommin kohti tulevaa

Olen aina tykännyt kilpailla paljon, varsinkin urheilun saralla. Asetin itselleni paljon tavoitteita joka kaudelle ja kisat saivat minut motivoitumaan niinä vaikeinakin hetkinä, jolloin treenaaminen ei huvittanut yhtään. Treenasin kovaa ja paljon. Opiskelin täyspäiväisesti, kävin töissä ja urheilin. Kavereitani ehdin nähdä juuri ja juuri koulussa ja jos satuin olemaan kipeänä tai jokin muu asia esti urheilun, saatoin nähdä heitä hieman useammin. Minun piti menestyä sekä koulussa että urheilussa. Helposti stressaavana ihmisenä en osannut ottaa yhtään sitä huomioon, miten koko ajan kasvava stressi voisi vaikuttaa minun niin paljon.

Urheilukin, joka oli ennen ollut niin mielekästä ja hauskaa, alkoi aiheuttaa stressiä, koska jokin asia minussa itsessäni esti tulosten tekemisen. Monet kaudet olivat rikkonaisia erinäisten loukkaantumisten takia ja tuntui koko ajan, että en vain enää yllä niihin tavoitteisiin, jotka olin itselleni asettanut.

Aloitin korkeakouluopinnot ja koin palavaa tarvetta pärjätä niissäkin täydellisesti ja samaa aikaa minun tietenkin piti pyrkiä olemaan muillakin elämän osa-aluilla täydellinen. Sosiaalisen elämän pitäisi kukoistaa, minulla pitäisi olla viikonloppujen jälkeen aina hauskoja tarinoita kerrottavina, sukupuolielämä pitäisi kiinnostaa ja olla suuri osa elämääni, työt pitäisi pystyä hoitamaan kunnialla, pitäisi tehdä uusia ennätyksiä urheilun saralla.

Mutta mitä sitten kun keho huutaa hidastamaan, mutta pääsi ei kuuntele, vaan pusket väkisin eteenpäin. Tapahtuu ikäviä asioita, joihin itse et ole voinut vaikuttaa ja ne vain lisäävät pahaa oloasi, etkä anna itsellesi lupaa käsitellä asioita, koska kaiken pitää näyttää täydelliseltä ulospäin.

Tänä keväänä tein päätöksen, että kaiken ei tarvitse olla täydellistä! Olen niin nuori, että haluan pystyä nauttimaan elämästäni vielä kolmekymppisenäkin, mikä ei tällä menolla tule toteutumaan. Tiedä sitten kummalta haen tekemisilläni enemmän hyväksyntää, minulta itseltäni vain lähipiiriltäni. Sen ainakin olen huomannut, että asetan itselleni hyvin suuret paineet asioiden suhteen ja jos jokin pienikin asia ei mene niin kuin haluaisin, sätin siitä itseäni pitkään.

Kaikkien näiden pohdintojen jälkeen olen tehnyt päätöksen, että en esimerkiksi kilpaile tänä kesänä yhtä paljon kuin aikaisemmin vaan tavoitteenani on saada ainakin yksi kausi vietyä läpi niin, että en kärsisi loukkaantumisista. Heti, kun tein päätöksen, että en ota urheilua tänä vuonna niin vakavasti vaan pidän ns. pientä henkistä taukoa, tuntui kuin hartioiltani olisi vierähtänyt suuri kivi pois.  Mitä opintoihini tulee, ei minun tarvitse aina saada sitä parasta numeroa. Ei se kerro minun todellista osaamistani, jos osaan kertoa asioita juuri siinä tenttitilanteessa, vaan minun pitäisi todella ymmärtää ja oppia ne asiat, jotta pystyn hoitamaan potilaitani mahdollisimman hyvin tulevaisuudessa monien kymmenten vuosien ajan.

Minun ei tarvitse olla täydellinen! En vaadi sitä muiltakaan niin miksi olen sitä vaatinut itseltäni niin monien vuosien ajan. Ikinä ei voinut esimerkiksi myöntää sitä, että kaikki ei ole hyvin. Kun asettaa itselle liian korkeat vaatimukset, ajaa itsensä sellaiseen tilanteeseen, josta ei ihan heti päästä pois. Kroppa kestää kuormitusta tiettyyn pisteeseen asti, mutta mitä sitten kun se alkaa jo ilmoittelemaan sinulle, että nyt mennään liian kovaa. Et huomio merkkejä vaan kaivat itsellesi vielä syvempää kuoppaa, josta on lopulta vaikeampi päästä pois.

Tänä kesänä ja vuotena aionkin oppia nauttimaan asiosta aivan uudestaan ja opetella sanomaan ei. Minun ei tarvitse tehdä kaikkea tai yrittää mielyttää jokaista ihmistä kenet tapaan. Minulla on oikeus hakea omaa tilaa ja myöntää se, kun lautasellani on liikaa tavaraa.

Ainoa ihminen, jota minun pitää miellyttää on minä itse. Minä olen se ihminen, jonka kanssa joudun tai paremmin sanottuna saan elää koko elämäni, joten miksi en sitten nauttisi siitä kaikesta ajasta.