Kohti kesää

Kesän kisat ovat jo mielessä melkeinpä joka treeneissä ja niitä vartenhan tässä aikalailla treenaillaan.
Aivan uudenlainen treenimotivaatio on löytynyt valmennusryhmän ansioista, johon sain kutsun viime syksynä. Vaikka triathlon onkin yksilöurheilua, niin tykkään treenata porukassa. Kilpailuhenkisen luonteen omaavana saan aina puristettua itsestäni vähän enemmän kun joku on kirittämässä, niinhän se varmaan menee melkeinpä kaikilla, oli kilpailuhenkinen tai ei.

Uinti on sellainen laji, jossa erityisesti korostuu ryhmässä treenaamisen voima.  Kun ui itseään parempien uimareiden kanssa, jokainen treeni on todella kehittävä ja opettaa lukemaan oman kropan tuntemuksia. Välillä teen ihan tietoisesti sitä, että uin koko treenin vähän liian kovaa omaan tasooni nähden ja sillä tavalla haen ihan uudenlaista ärsykettä kehoon. Ainakin tähän asti kroppa on reagoinut hyvin kyseisiin ''ylikoviin'' treeneihin.

Vaikka avovesiuinti on ollut minulle aina aikas pelottava kokemus niin tänä vuonna odotan innolla sitä, että pääsemme vetämään porukalla avovesiuintitreenejä. Ehkä tämä on se vuosi jolloin pääsen eroon avoveden pelostani, ainakin osittain.

Ei minua ole koskaan pelottanut itse vesi, vaan olen vilkkaan mielikuvitukseni avulla kehittänyt kaikenlaisia skenaarioita, joiden takia kroppa käy ylikierroksilla ja syke on normaalia korkeamalla, joka johtaa siihen, että väsynyn nopeammin. Tietenkin normaalia aikaisemmin väsyminen voi johtua myös huonosta kunnosta, mutta tiedän, että siitä se ei ollut minulla viime vuonna kiinni.

Yleensä minulla menee niin, että kun kaksi lajia sujuu, kolmatta lajia on hyvin vaikea saada samaan nippuun. Kun uinti ja juoksu sujuu, niin pyöräilyn kanssa on suuria vaikeuksia tai jos pyörä-juoksuyhdistelmä toimii niin uinti ei suju sitten millään.

Tällä hetkellä kaikki lajit sujuvat kohtalaisen tasaisesti joko yhtä huonosti tai yhtä hyvin. Tämän vuoden kisakalenteriin ja kisakauteen olen tehnyt muutoksia verrattuna edellisvuosiin. Pyrin ajoittamaan kisat mahdollisimman hyvin voimatasojen mukaan ja yritän ottaa jokaisen kisan hieman keveämmin eli omaa suhtautumista pyritään myös muuttamaan, jotta vältättäisiin turhan suurilta paineilta.

Treenaaminen jatkuu opiskelujen ohella ja eihän tässä ole kuin kaksi kuukautta ensimmäiseen kisaan. Hiljaa hyvä tulee ;)

Positiivisen palautteen merkitys

Itse jaan palautteen kolmeen kategoriaan: negatiivinen, positiivinen ja rakentava. Saamme palautetta aikalailla päivittäin. Tietenkin palautteen saaminen on tärkeää kehittymisen kannalta, mutta se, miten palautteen sanoo ja missä suhteessa eri kategorioita käyttää, on ratkaiseva tekijä.

Itse olen usein törmännyt siihen, että positiivista palautetta ei suomalaiset osaa kauheasti tai ainakaan liikaa antaa. Tämä on tietenkin yleistystä omien kokemusteni perusteella ja jollakin toisella voi olla ihan erilaiset kokemukset. Sekä koulussa että urheilussa olen tottunut siihen, että minulle sanotaan palaute joko negatiiviseen sävyyn tai rakentavasti, mutta positiivisen palautteen eteen minun pitää tehdä jotain todella normaalista poikkeavaa.

Nuorien tyttöjen ja tietenkin myös poikien itsetunto rakentuu paljolti murroisässä palautteen perusteella. Jos nuori ei saa ollenkaan positiivista palautetta, vaatii todella lujaa luonnetta, että palaute ei latista itsetuntoa miltään osin. Julkisuudessa on paljon puhuttu siitä, miten yhä enemmän nuoret syrjäytyvät ja kuinka se vaikuttaa yhteiskuntaan, mutta nuorten näkökulma unohdetaan täysin. Ihmisten ajatellaan olevan muurahaiskeon jäseniä, eikä yhden jäsenen hyvinvoinnista välitetä tarpeeksi.

Itse koulukiusattuna tiedän oikein hyvin sen, kuinka yksi pieneltä tuntuva sana voi aiheuttaa paljon haittaa niin itsetunnolle kuin mielialalle. Se, jos joku olisi sanonut minulle edes yhden positiivisen kommentin silloin kun minua kiusattiin, uskon, että niin paljon hallaa ei olisi tapahtunut. Itse kuitenkin puhuin asiasta vanhemmilleni ja he auttoivat minua vaihtamaan koulua ja uuden koulun myötä oloni helpottui kun kiusaaminen loppui, mutta itsetunnossa ja itsensä arvostamisessa oli jo haava, jonka parantuminen voisi viedä kauankin.

Aluksi tarkoituksena oli kirjoittaa positiivisen palautteen merkityksestä urheilussa ja motivaation ylläpidossa, mutta aina välillä juttu alkaa rönsyilemään...mutta antaa rönsyillä.

Itse olen luonteeltani sellainen, että jos jotain päätän niin olen myös valmis tekemään kaiken sen eteen, että tavoitteeni saavutan. En muista milloin olisin jättänyt mitään kesken. Maaliin mennään, vaikka väkisin. Viimeisin asia, jonka hoidin väkisin ja hammasta kiristellen loppuun, oli lukio. En todellakaan valinnut helpointa reittiä lukion suorittamiseen ja se kostautui pahemman kerran. Ongelmat alkoivat toisen luokan keväällä kun kurssit alkoivat vaatia enemmän töitä, mutta urheilu oli myös vahvasti elämässä mukana, kuten se on nytkin.

Luin pitkänä fysiikan, kemian, matikan ja biologian ja jokainen aine olisi vaatinut paaaljon enemmän panostamista, mutta ajan puutteen ja vähenevän motivaation takia kurssien suorittaminen oli lukion lopussa todella tuskaista. Olen aina ollut hyvä oppija, mutta välillä menee kauemmin jonkun asian oppimiseen ja kun sitä tarvittavaa aikaa ei ole, kehitän itselleni elämää suuremman stressin. Loin ja luon vieläkin usein itselleni turhan suuret paineet ja aiheutan niillä itselleni vielä lisää stressiä.

Kun vaikeudet opiskelujen suhteen olivat jo alkaneet, vika tikki oli se kun yhden aineen koe ei mennytkään ihan odotusten mukaan ja kun sain kokeen opettajalta takaisin, hän tokaisi minulle: ''Katja, ennen sinä olit hyvä, mutta nyt sinusta ei ole enää mihinkään.'' Tuo lause tulee varmaan jäämään mieleeni loppuelämäni ajaksi. Kukaan, ei niin kukaan saisi sanoa kenellekkään noin, eikä varsinkaan opettaja. Heillä on suuri osa siinä, miten motivoituneina opiskelijat pysyvät opintojen edetessä. Mistä hän tietää, mitä elämässäni tapahtuu juuri sillä hetkellä? Koulun ulkopuolella voi tapahtua niiiiiiin paljon asioita, jotka vaikuttavat myös opiskeluuni, joista opettajilla ei ole mitään tietoa. Luuleeko hän, että tuollainen kommentti saisi minut motivoitumaan vai mikä hänen tarkoituksensa oikein oli? Sitä en saa koskaan tietää, mutta eipähän tarvitse olla kyseisen ihmisenkään kanssa tekemisissä.

En kuitenkaan antanut hänen ''motivoivien'' sanojen häiritä opiskeluani vaan sisuunnuin ja vetäisin seuraavasta kokeesta muistaakseni ysin. Jokaista nuo sanat eivät kuitenkaan olisi motivoinut ja se on ratkaisevaa. Ihmisten yksilöllisyys kadotettaan pala palalta. Jos Pena kokee, että vähän suorempi ja negatiivisempi palaute motivoi häntä, ei se tarkoita sitä, että myös Elina kokee asian samalla tavalla.

En tarkoita sitä, että ihmisiä pitäisi olla koko ajan kehumassa, mutta ihmisten yksilöllisyys olisi syytä ottaa monissa tilanteissa paremmin huomioon. Rakentava palaute on ihan eri asia kuin negatiivinen. Tuo, mitä opettajani sanoi minulle, on täysin negatiivinen, eikä millään tasolla rakentava. Olen huomannut sen, että ihmisillä on usein tapana sanoa rakentavaa ja turhan usein negatiivista palautetta, mutta positiivisen palautteen saaminen on kivikon takana. Jos asiat menevät suhteellisen hyvin, ei koeta tarvetta sanoa ''Hei teet (esim.) työsi hyvin?'' , vaan odotetaan sitä epäonnistumisen hetkeä ja vasta sitten avataan suu. Myös positiivine palaute motivoi ihan siinä, missä rakentavakin.

Kaikkien pitäisi uskaltaa ja muistaa sanoa positiivista palautetta paljon useammin kuin tällä hetkellä sanoo. Niinkin pieni asia voi vaikuttaa paljon varsinkin nuorilla itsetunnon rakentumiseen. Viimeistään nyt on aika unohtaa perinteinen suomalainen ''karaistava'' palautteen antotapa ja sanoa myös positiivisia asioita. Itse olen ottanut sen tavaksi, että jos mielestäni jollain on esim. hieno takki niin sanon sen hänelle (pinnalline  esimerkki, mutta helppo sellainen). En välttämättä itse tajuakkaan, kuinka hyvän fiiliksen voin toiselle saada sanomalla noinkin pieneltä tuntuvan asian.

Uskaltakaa antaa positiivista palautetta ja korostaa hyviä asioita, vain huonojen asioiden huomauttamisen sijaan!

Nuorten maajoukkueleiri

Sain marraskuun alussa sähköpostin, jossa minut haluttiin kutsua Suomen Triathloliiton järjestämälle nuorten maajoukkueleirille. Tuota viestiä lukiessa oli vähän hassu fiilis. Miksi minut haluttaisiin kutsua tuollaiselle leirille? En todellakaan ole tuolla tasolla. En kuitenkaan jättänyt tilaisuutta käyttämättä vaan lähdin rohkeasti mukaan.

Viimeset treenit menossa ennen leirille lähtöä.

Viime perjantaina lähdin kohti Turkua, jossa leiri pidettiin. Ensimmäisenä treeninä oli tiedossa uintia. Tiesin, että leiri tulisi olemaan varmaankin rankka kokemus, mutta uintitreenejä jännitin silti todella paljon. Kuntoni ei ole mitenkään hyvällä tolalla tällä hetkellä kaikenmaailman lonkkavaivojen takia.
Altaaseen pulahtaminen jännitti siis todella paljon varsinkin kun tiesin osan tulevista treenikavereista olevan kilpauimareita ja itse olen todella kaukana kilpauimareista XD. Ensimmäisistä treeneistä selvisin kuin selvisinkin hengissä ja oli vielä ihan hyvin energiaakin jäljellä.

Seuraavaksi oli tiedossa yhdistelmätreeni (spinning+juoksu). Pyöräily oli myös iso kysymysmerkki, koska satulaan en ollut istunut sitten elokuun. Noin puolessavälissä pyöräilyä lonkka sanoi sopimuksen irti, enkä pystynyt treeniä täyspainotteisesti loppuun asti vetämään. Juoksutreeni loppui myös lonkkakivun ja flunssasuuden takia lyhyeen.

Pienen hauskan (=kaukana hauskasta) lisän perjantaihin toi se, että eksyimme kaverini kanssa matkalla hotellille. Kaatosade ja kova tuuli ei ole mitenkään paras yhdistelmä hikitreenin jälkeen varsinkaan kun ei ole vaihtovaatteita mukana. Kaikkien kommellusten ja sähläyksen jälkeen selvisimme hypotermialta juuri ja juuri välttyneinä takaisin hotellille. Kuumat kaakaot nassuun ja mahdollisimman nopeasti nukkumaan.

Lauantaina kello soi niinkin "myöhään" kuin 6:00. Ensimmäiset sanani taisi olla "en voi hyvin" XD. Kurkku oli kipeä ja muutenkin olo oli aikas ryytynyt. Noh ei auttanut muu kuin lähteä rauhallisesti testaamaan uintitreeneihin pahenisiko olo. Onneksi kävi päinvastoin ja uinti vähän avasi röörejä. Uinnin jälkeen oli tiedossa hetki, jota olin odottanut koko aamu: kunnon aamupala. Tuli varmaan syötyä kolmen päivän edestä, mutta kyllä ole kulutuskin viikonloppuna sen mukaista.

Kaiken sen syömisen jälkeen oli vuorossa pieni tauko ja sitten juoksua. Tekniikkakuvausta, -treeniä ja 4-5x5min vk-vedot tuulessa ja tuiskeessa. Hengissä selvittiin noistakin ja taas oli vuorossa syömistä xD. Illalla oli vielä kuntopiiri ja liikkuvuusharjoittelua, mutta kokonaisuudessaan treenit loppuivat lauantaina aikaisemmin kuin perjantaina, mikä oli todella hyvä juttu.

Sunnuntainakin ensimmäiset sanani taisivat olla jotai "en voi hyvin" tyyppistä XD. Piti kuitenkin jaksaa vielä uida ja juosta. Uitiin 50x25m eri tehoilla ja sitten vielä erilaisia triathlontyyppisiä harjoituksia. Kolmatta kertaa hengissä altaasta ylös ja oli kyllä voittajafiilis.

Lähdimme tyttöjen kanssa juoksemaan pitkää pk-lenkkiä heti hallilta, mikä osoittautui loistavaksi päätökseksi. Jalat olivat äärimmäisen tukkoiset ja nokka vuoti ihan kunnolla. Enää ei kuitenkaan ollut yhtä flunssainen olo kuin lauantaina ja syke pysyi hyvin matalalla. Välillä juoksu tuntui pahemmalta kuin maratonin viimeisillä kilometreillä, mikä kertoo siitä, miten tukkoon kroppa menee heti vähän kovemmasta treenistä kun on ollut pidempi tauko säännöllisestä treenaamisesta. Kuitenkin jaloista sen verran poweria löytyi, että kun hotellin liput näkyi niin halu päästä kuumaan suihkuun oli niin kova, että viimeinen kilometri taittui 3:40min.

Äkkiä suihkuun ja kuivat vaatteet päälle. Sitten olikin jo aika lähteä kohti kotia.

Leiri oli aivan mahtava kokemus ja oloa helpotti aivan ihanat kolme kämppistäni, joiden kanssa ei hiljaisia hetkiä ollut. Innolla odotan seuraavaa leiriä!

Itsensä suojelu

Kaikilla on elämässään kausia, jolloin miettii erityisen paljon elämään liittyviä asioita. Mihin haluaa edetä? Missä näen itseni vaikkapa viiden vuoden päästä? Miksi en ole/olen tyytyväinen tämänhetkiseen tilanteeseen?
Itselläni tuo ''ajattelun hetki'' on juuri nyt.

En tunnu löytävän tasapainoa en sitten niin millään. On viikkoja, jolloin kaikki on hyvin ja oikein puhkun energiaa ja koen, että kaikki on juuri niin kuin niiden haluaisinkin olevan, mutta sitten herään eräänä päivänä ja kaikki on toisin.
Kesällä minulla oli vielä selvät sävelet, miten syksyni lähtee rakentumaan ja missä olen ensi keväänä yms., mutta yksitellen suunnitelmat murenivat. Kaikki jäi niin pienestä kiinni.

***
Minulle on aina yritetty opettaa sitä, että elämä ei ole juuri siitä yhdestä pisteestä tai sekunnista kiinni ja olen saanut huomata, että ,ei, se elämä  on välillä 0,5 pisteestä tai 0,2 sekunnista kiinni. Juuri tuo 0,5 pistettä murensi minulla pitkäaikaisen unelmani. Puoli pistettä oli juurikin se ratkaiseva tekijä, jonka takia unelmani jäi saavuttamatta. Niin pieni, mutta samalla niin suuri numero.
Eihän se tietenkään tarkoita sitä, ettenkö voisi/yritä saavuttaa unelmaani uudestaan.
***

Hoen usein kavereilleni sitä, että kaikki on vain omasta päästä kiinni. Mutta mitä sitten, kun alkaa tuntumaan siltä, että oma pää ei enää kestä. Jos epäonnistumisia on tullut niin paljon, että alat epäilemään omaa kantokykyäsi. Tuleeko silloin automaattisesti reaktio, että alat suojelemaan itseäsi epäonnistumisilta ja tietynlainen tarvittava rohkeus katoaa elämästäsi kokonaan. Kun alat valmistamaan itseäsi epäonnistumiseen niin sehän vielä lietsoo epäonnistumista ja periaatteessa epäonnistut jo ennen itse tapahtumaa. Oli se sitten urheilusuoritus, koe tai ihan mikä muu tilanne tahansa. Mutta miten ihmeessä pystyt muuttamaan ajattelutapaasi, jonka olet kehittänyt suojelemaan itseäsi. Kuinka pitkälle sitä on todellisuudessa menemään, ettei vahingossakaan joudu kokemaan uusia pettymiksiä?

***
Kaikkien on pakko jossain vaiheessa elämäänsä kokea jonkunlainen pettymys tai epäonnistuminen ja usein nuo eivät rajoitu vain yhteen kertaan. Erottavatekijä on kuitenkin se, miten asian käsittelee. Antaako pettymyksen vaikuttaa elämään kauankin vai sisuuntuuko asiasta ja yrittää uudelleen.
***

Vaikka sitten kuitenkin jo tiedostaa ''ongelmansa'' itsensä suojelemisen suhteen, mutta ei siltikään pysty asiaa muuttamaan, alkaa olemaan siinä pisteessä, että pitää palata siihen hetkeen jolloin viimeksi tunsi olonsa onnistuneeksi ja minkä asian takia oli iloinen ja mitä piti tehdä sen eteen, että sai tuon tunteen kokea. Kukaan ei tule epäonnistumaan koko elämäänsä tai no onhan se tietenkin mahdollista, mutta silloin on itse sen tien valinnut. Minusta sanononta ''kova työ palkitaan'' on yksi maailman tyhmimmistä sanonnoista. Kuka määrittelee sen, mikä on tarpeeksi kova työ siihen nähden, että voi unelmansa saavuttaa. Ja vaikka tekisit kuinka kovasti töitä, ei se automaattisesti tarkoita sitä, että tulisit koskaan pääsemään haluamaasi lopputulokseen. Siinä tulee elämän raadollisuus todella esille.

***
Itsensä suojelussa ei sinänsä ole mitään väärää, mutta voihan se hyvin äkkiä johtaa siihen tilanteeseen, ettei uskalla enää kokea uusia tai edes vanhoja asioita, koska mitä jos jokin meneekin pieleen, eikä koekkaan onnistumisen iloa vaan epäonnistumisen tuskan.

Otetaan esimerkiksi vaikkapa niinkin arkipäiväinen asia kuin treffeille meno.

Neiti X:lle tarjoutuu tilaisuus mennä mukavalta vaikuttavan miehen kanssa treffeille, mutta hän ei sitä uskalla tehdä, koska mitä jos kemiat eivät kohtaakkaan tai jokin muu menee pieleen. Neiti X ei edes ajattele sitä vaihtoehtoa, että asiat voisivat mennä myös hyvinkin.

Tai toinen esimerkki, työnhaku.

Neiti X selailee työpaikkailmoituksia, mutta ei uskalla hakea haluamiinsa työpaikkoihin, koska hän ''eihän mua kuitenkaan kutsuta haastatteluun'' -periaatteen mukaisesti jatkaa hakemusten lukemista ja päätyy lähettämään CV:nsa paikkaan johon ei todellisuudessa haluaisi. Mutta jos hänellä olisi rohkeuutta, kirjottaisi hän hakemuksen myös siihen unelmatyöpaikkaansa ja silloin hän loisi itselleen mahdollisuuden jopa päästä sinne.

Ikinä ei pitäisi pelätä epäonnistumista niin paljon, että se estäisi uusien asioiden kokeilun.

Lähtöviivalta tähän pisteeseen | osa 2

''Kaikilla on tietenkin huonoja päiviä ja viikkoja, mutta koko ajan pitää treenata pieni pilke silmäkulmassa, jotta treenistä ei kehity negatiivista asiaa elämääsi. ''

Kaksi osaisen kirjoituksen ensimmäisen osan pääset lukemaan täältä.

Itselläni on ollut varsinkin tänä syksynä paljon niitä kuulusia ''kaikki menee pieleen'' -päiviä. Kroppa ei ole ihan pysynyt treenauksessa mukana ja terveyden kanssa on ollut ongelmia. Ei onneksi mitään vakavaa, mutta mielummin olisin tietenkin koko ajan terveyden puolesta 100% kunnossa. Kesän ja syksyn vaikeudet ovat kuitenkin opettaneet siihen, että vaikka joutuisin pitämään 6kk tauon treenaamisesta, tekemäni työ ei mene millään tavalla hukkaan. Loukkaantumistilanteissa tärkeintä on juurikin se, että malttaa olla treenaamatta, koska liian aikaisin aloitetulla harjoittelulla voi aiheuttaa itselleen vielä suurempia ongelmia tulevaisuudessa.

Kipuun pitää aina reagoida. Vaikka olisi juuri päässyt kunnolla vauhtiin treenaamisen suhteen, maltti on valttia. Kestävyyslajeissa kuntoa ei rakenneta hetkessä. Triathlon on siitä hyvä laji, että yleensä loukkantuneenakin pystyy jotai kolmesta lajista harjoittelemaan.

Loukkaantumisista huolimatta olen myös pysynyt terveenä pitkiä aikoja. Treenitunteja nostettiin viime vuonna keskitalvea kohti tasaisesti ja kovimmilla viikoilla treenasin maksimissaan noin 15-16h. Tuo tuntimäärä oli itselleni siinä vaiheessa maksimi, koska opiskelun tuottama stressi laskettiin kokonaisrasitukseen mukaan ja jos olisin treenannut yhtään enempää, hyöty olisi kadonnut täysin. Tuosta 15 tunnista reilusti yli puolet oli täysin peruskestävyysharjoittelua, joten rasitustasotkin pysyi sopivan matalina.

Määrä ei korvaa ikinä laatua. Vaikka treenaisit yli 20 tuntia viikossa, ei se tarkoita sitä, että olisit automaattisesti super kunnossa, jos et tee jokaista harjoitustasi ajatuksen kanssa.

Itse pidän eniten treeneissä, joissa tehot ovat korkealla. Mitä lähemmäksi kisakauden alku tuli sitä enemmän tehoja lisättiin. 6x1km vedot ovat yksi lemppariharjoituksistani. Ensimmäinen veto noin 4.20min/km ja siitä sitten noin 10 sek pois per veto. Pitkät harjoitukset (2h+) vaativat minulta tietyn mielentilan, jotta ne onnistuvat. Mitä pidempi harjoitus sitä enemmän sääkin tietenkin vaikuttaan niin treenin kuin mieleen. 

Pahin tilanne on se, jos on huono päivä ja pitäisi silti lähteä treenaamaan ja sattuu vielä satamaan kaatamalla. Silloin kannattaa ajatella sitä, että itsekurikin on lihas jota pystyy harjoittamaan ja sitä fiilistä, mikä on kun treeni on tehty. 

Musiikki. Se on asia, joka saa ainakin minut jaksamaan treeneissä pidempään. Uinti on yksi niistä harvoista lajeista, jota treenatessa en musiikkia kuuntele. Muuten minulla taitaa poikkeuksetta olla kuulokkeet korvilla. Välillä kuuntelen opiskelumateriaaleja, mutta yleensä musiikkia. 

Löydä itsellesi jokin sellainen asia, joka saa sinut jaksamaan treeneissä varsinkin silloin kun fiilis ei ole ihan katossa. Oli se sitten motivaatiovaate tai musiikki. 

Vaikka treenit sujui kuinka hyvin tahansa, usko itseeni puuttui (puuttuu vieläkin usein) täysin. Valitettava tosiasia on kuitenkin se, että asiat eivät etene jos ei usko siihen, että tulee jonain päivänä unelmansa saavuttamaan. 

Hauska huomata näin lopuksi, että vaikka kuinka suunnittelisi, miten aikoo tekstin kasata, niin eihän lopputulos ole ikinä lähelläkään alkuperäsiä ideoita XD. Toivottavasti edes joku saa vähän kiinni tekstin punaisesta langasta, jos sellaista nyt ylipäätään on ;)

Lähtöviivalta tähän pisteeseen | osa 1

Kesäkuussa 2013 päätin, että vaihdan lajia ja siitä lähtien treenaus on keskittynyt aikalailla vain triathoniin.

Alku ei ollut millään tavoin helppo. Juoksu ja pyöräily ei tuottanut sen suurempia ongelmia, mutta uinti olikin asia ihan erikseen. Vedenpelko ei ole ihan hyvä lähtökohta, mutta kun jotain tarpeeksi haluaa, on valmis tekemään kaikkensa, että asia alkaa sujumaan.

Ensimmäisissä Heltrin uintitreeneissä olin ihan varma, että vanhemmat pääsisivät valitsemaan minulle hautapaikkaa, mutta pikku hiljaa kun tekniikka alkoin iskostumaan pääkoppaan, alkoi tuntua siltä, että ehkä tämäkin tyttö oppii uimaan. Kovalla työllä ja periksiantamattomuudella opin vapaauinnintekniikan ja nyt pystyn uimaan helposti 5km.

Jos tuntuu triathlonia aloitellessa, että joku laji ei luonnistu yhtään niin sitä ei pidä pelästyä, vaan pitää tehdä kovasti töitä sen lajin eteen. Kukaan ei ole seppä syntyessään.

Olen sen verran kilpailuhenkinen, että tiesin heti alusta lähtien tavoitteideni olevan korkealla. Julkisesti tai  täällä blogin puolella en kauheasti omista tavoitteistani puhu, mutta sen verran voin kertoa, että olen tehnyt itselleni ns. 10 vuoden suunnitelman. ''The'' tavoite ja pienempiä siinä matkan varrella. Tällä hetkellä erikoistun vain pikamatkoihin, mutta iän lisääntyessä olisi tarkoitus aste asteelta siirtyä pidempiin matkoihin.

Kaikkien tavoitteena ei tarvitse olla täysmatkan (3,8km uinti-180km pyöräily-42km juoksu) tai edes puolmatkan suorittaminen. Minusta ei tarvitse edes kilpailla, jos se ei tunnu luontaiselta. Triathlon on laji, jota voi harrastella tai sitten siitä voi tehdä astetta vakavamman lajin kilpailuneen ja varusteineen.

Kun itse aloitin triathlonin, minulla ei ollut 5000 euroa maksavaa pyörää, eikä ole vieläkään tai viimeisitä mallia olevaa märkäpukua. Itse asiassa ensimmäisen kesän vedin kaikki kilpailut ilman märkäpukua ja hyvin selvisi.

Uimapuku, pyörä(jopo, hybridi tms. kaikki käy) ja lenkkarit. Siinä on kaikki mitä tarvitset triathlonin aloittamiseen. Usein nälkä kuitenkin kasvaa syödessä ja välineitä halutaan alkaa parantelemaan, eikä siinä ole mitään väärää. Triathlon on laji, johon saa helposti upotettua PAAAAAAALJOOOOON rahaa jos haluaa.

Tänä kesänä tuli huomattua, että ilman märkäpukua uiminen sujui paljon paremmin. Vaikka uintiin panostettiin talven aikana paljon, eivät tulokset näkyneet avovesiuinnissa. Syyksi epäilimme valmentajani kanssa sitä, että märkäpukuni yläosassa ei ollut tarpeeksi liikkuvuutta hartioilleni, joka aiheutti sen, että kädet puutuivat lyhyenkin uinnin aikana. Tietänee sitte oliko tuo syy siihen, että uintiajat olivat kisoissa niin häpeällistä katsottavaa.

Kahden vuoden aikana treenaminen on mennyt paljon eteenpäin ja tuloksiakin on syntynyt, mutta paljon on vielä tekemistä. Tiedän kuitenkin sen, että minulla on toivottavasti vielä niin paljon treenivuosia jäljellä, että kaiken ei tarvitse tapahtua tässä, heti ja nyt. Kaikki treenaaminen tähtää vuosin päästä edessä olevaan täysmatkan suorittamiseen, mutta sen enempää en sitä tavoitetta mieti vaan kesä kerralla eteenpäin.

Oli lähtötasosi tai tavoitteesi mikä tahansa treenaamisen pitää olla hauskaa. Sitten kun alkaa tuntua usein inhottavalta kun joutuu lähteä treenamaan, kannattaa miettiä onko se sitä mitä haluat tehdä. Kaikilla on tietenkin huonoja päiviä ja viikkoja, mutta koko ajan pitää treenata pieni pilke silmäkulmassa, jotta treenistä ei kehity negatiivista asiaa elämääsi. 

Urheilun pinnallinen puoli

Kun ihmisiltä kysyy minkä takia he treenaavat, saa usein vastauksesksi jotain ulkonäköön liittyvää. Kyllähän on niitäkin, jotka puhtaasti urheilevat terveyden takia, mutta en usko, että kukaan pistää pahakseen treenin myötä kropassa tapahtuvia muutoksia.

Itselleni oma ulkonäköni on ollut pitkään heikko kohtani ja usein olen todella epävarma siitä miltä kroppani näyttää, vaikka treenaan 10-15h viikossa. Omalla kohdallani treenaaminen ei ole millään tasolla terveysliikuntaa vaan puhtaasti kilpaurheilua ja tarkoituksena on treenata keho sellaiseen kuntoon, että se pystyy suoriutumaan kovastakin rasituksesta. Vaikka pääfokus onkin siinä, mitä tapahtuu kropan sisällä, niin valehtelisin jos väittäisin, etten koskaan ajattele niitä muutoksia, jotka näkyvät ulospäin.

Uinti on saanut hartiani kasvamaan sen verran, että piti vaatekaappia hieman päivittään kun alkoi paidat käymään pieniksi. Selkä on vahvistunut huomattavasti ja yläkropan kestävyyskin on parantunut. 

***

Usein mitä kilpailuhenkisemmäksi treenaaminen käy, sitä vähemmän kropan ulkoista olemusta pyritään muokkaamaan. Ulkonäkölajit (fitness -urheilu yms.) ovat tietenkin asia erikseen. Puhun kestävyysurheilun näkökulmasta.

Kun treeni lisääntyy, tehot ja kulutus kasvavat, niin tottakai kroppakin muuttuu, mutta se onkin ns. treenaamisen sivutuote.

***

Itse olen usein kokenut ja koen edelleenkin olevan isokokoinen triathlonisti, mutta silti samanaikaisesti tuntuu siltä, että kroppani pystyy suoriutumaan juuri siitä mihin sen haluan pystyvän. Minulla niin kuin monilla muillakin on paha tapa verrata itseäni muihin. Loppuen lopuksi sillä kuinka lihaksikas tai sirorakenteinen olet ei ole mitään väliä, jos olet tyytyväinen siihen mitä teet.

Itse tiedän sen, että lihaksikkaista ja voimakkaista jaloistani on hyötyä niin uinnissa kuin pyöräilyssäkin. Juoksu on ainoa laji, jossa annan hieman tasoitusta sillä, että olen isorakenteisempi kuin kanssa kilpailijat. Jos haluaisin saada maratoonareiden kapeat jalat, niin pitäisi todennäköisesti turvautua kirurgin veitseen. 

Minun ei tarvitse kuin käydä kuntosalin ovella ja voin lähteä kotiin lihaksikkaampana. Ei suinkaan, mutta kroppani ''kerää'' lihasta todella herkästi, eikä paljon vaivaa tarvitse nähdä sen eteen, että pystyn kyykkäämään 150kg. Tällä hetkellä tavoitteenani ei kuitenkaan ole se kyykkyennätyksen teko vaan se, että pystyn menemään kovaa ja kauan. 

Hauskaa on huomata se, että vaikka huippu-urheilijoille menestyminen on ulkonäköä tärkeämpää, miettivät he kuitenkin usein, missä asennossa kroppa näyttää hyvältä ja lihakset tulevat parhaiten esiin ja ymmärtäähän sen, koska vaikka fokus olisikin kestävyyden hankkimisessa, niin onhan se aina myös kiva näyttää muille miten hyvältä näyttää ulkoisesti. 

Kaikki tietävät oikein hyvin sen mihin asiaan ihmiset usein kiinnittävät nykypäivänä huomiota ja se on ulkonäkö. Siitä ei voi syyttää ketään muuta kuin sosiaalista mediaa. Somen kautta maailmamme on entistä enemmän ulkonäkökeskeinen ja ulkonäkö vaikuttaa monii asioihin joihin sen ei pitäisi.

***

Kun ulkoisen olemuksen miettiminen vie kaiken huomion itse tekemisestä (puhun edelleen kestävyysurheilusta), kertoo se, ettei motivaatio itse lajia kohtaan ole riittävä vaan taustalla on joku toinen tekijä, joka oikeasti on se asia, jonka takia treenaat. Eihän siinäkään ole mitään väärää jos juoksee esim. puoli maratoneja, jotta näyttäisi hyvältä, mutta silloin kun ainoa tarkoitus liikkumiselle on ulkonäkö, aiheuttaa se usein henkistä pahoinvointia, koska asetat itsellesi helposti epärealistisia tavoitteita ja jos et niitä saavutakkaan saattaa ratkaisusi olla treenin lisääminen, mikä taas voi johtaa muihin ongelmiin, kuten loukkaantumisiin yms.

***

Kaikki pitää pysyä järkevyyden rajoissa. Tietty ulkonäkökeskeisyys sopii jokaiseen lajiin. Jopa kestävyysurheilussa sinulla voi olla ulkonäköön liittyviä tavoitteita, mutta pääfokus pitäisi silti pysyä itse lajissa, kuten esimerkiksi minulla triathlonissa. Niin kauan kun tulokset paranevat ja olen tyytyväinen tuloksiin, ei minun tarvitse niitä paria sekuntia yrittää ottaa loppuajoista pois esimerkiksi pudottamalla painoani jolloin suorituksen aikana matkantekoa rasittavat ''liikakilot'' eivät olisi enää ongelma. Tiedän kuitenkin sen, että en ole sen tasoinen urheilija (vielä), että minun pitäisi tuollaisia viilauksia suorituksiini tehdä.