Näitä asioita olen miettinyt paljon viime päivinä kun loukkaantuminen on estänyt juoksemisen kokonaan ja keppien kanssa kävely on ollut hetkellisesti niin raskasta kämmenilleni, että niiden kanssa kävely on jäänyt vähemmälle, mikä on johtanut siihen, että olen enemmän kotona kuin normaalisti.
Jalka ei ole kuitenkaan onneksi estänyt uimista ja viime perjantaista lähtien olen myös pystynyt pyöräilemään, joka on mahdollistanut sen, että pääsen useammin ''tuulettumaan''.
Aina kun tulee jonkunlainen loukkaantuminen, merkitsee se usein sitä, että treenien määrä ainakin puolittuu tai saattaa jopa olla vain 1/4 normaalista määrästä, jolloin jää paljon vapaa-aikaa, jota ei aluksi osaa hyödyntää kun siihen ei ole tottunut. Ekat kaksi viikkoa itselläni meni siihen, että ryvin itsesäälissä ja keksin kaikki mahdolliset syyt minkä takia minun pitäisi lopettaa urheilu kokonaan kun tämä on jo kolmas kesä peräkkäin jolloin kauteni keskeytyy loukkaantumisen takia.
Aloin avautumaan asiasta kaverilleni, jonka vastaus osui ja upposi '' Katja hei sä oot tehny jo nyt kovan työn päästäkses tohon kuntoon ja sul on vielä moooonta treenivuotta edessäs!''
Noiden sanojen jälkeen rupesin vähän miettimään sitä minkä takia ees koko lajia harrastan ja miksi mulla tuntuu olevan kauhea tarve saavuttaa kaikki mun tavoitteet tässä ja nyt.
***
Palataan ajassa vähän takaspäin, kun olin ala-asteella.
Jo alakoululaisena mun piti olla aina paras kaikessa ja perfektionismi alkoi puskea läpi. Esimerkiksi mun oli todella vaikeaa oppia lukemaan aluksi ja sittenkin ku osasin lukea niin pitähän sitä luetunymmärtämistä vielä harjoittaa XD. Tunsin itseni heikoksi, koska monet kavereistani olivat oppineet lukemaan jo eskarissa, mutta itse opin vasta ihan ekan luokan lopussa ja monta vuotta kävin vielä erikseen tukiopetuksessa luetunymmärtämisen takia.
Kun liikunnallisuuteni alkoi vallottaa suurempaa osaa elämästäni, kilpailuhenkisyyskin nousi ihan uudelle tasolle. Liikuntatunneilla vedin aina ihan täysiä ja aina piti voittaa. Jopa joukkuepeleissä halusin joukkueeni voittavan, mutta niin, että itse olin suuresti osallisena voiton saavuttamisessa.
***
Tänäkin päivänä täydellisyyden tavoittelu on minulle arkipäivää. Vähittellen olen kuitenkin alkanut tajuamaan, että kukaan tai mikään ei ole täydellinen ja hyvä niin. Jos pystyisin saavuttamaan täydellisyyden, mitä tekisin sitten kun täydellisyys on saavutettu. Mihin jatkaisin matkaani sitten kun olisin siinä tilanteessa, että olen saavuttanut kaiken mitä olen aina halunnut? Kehitykseni ihmisenä ja urheilijana pysähtyisi siihen paikkaan. 12 vuotta elämäni on ollut suhteellisen helppoa. Lukio oli ehkäpä ensimmäiset kolme vuotta elämästäni milloin toden teolla jouduin tekemään töitä sen eteen, että pääsen sinne minne haluan, opisekelun saralla siis, mutta tavoitteen saavuttaminen on sitäkin palkitsevampaa mitä kivisempi tie on ollut. Vähitellen olen kuitenkin tajunnut sen, että voin olla tyytyväinen tulokseen, vaikka se ei olisikaan täysi kymppi.
En voi joka kisassa tehdä uutta ennätystä tai vetäistä jokaisesta kokeesta täysiä pisteitä ja sen on ihan okei. Tekisikö se minusta yhtään sen onnellisempaa, vaikka olisinkin kaikessa täydellinen? EI!
Mitä silloin tavoittelisin? Mitä tulee täydellisyyden jälkeen?
En nyt sano, että täydellisyyttä aina tavoittelisin, vaan pyrin aina omaan parhaimpaan suoritukseeni niin opiskelun tai urheilun suhteen.
***
Tällä kisakaudella vain harvat monista tavotteistani ovat toteutuneet. Juoksin ensimmäisessä kisassani 5km uuden ennätyksen ja olen saanut parannettua sprinttimatkan aikaani 9minuuttia, mutta silti tiedän, että monet tavotteet jäävät tänä kautena haaveksi. Täydellisen kisakauden tavoitteluahan se oli, kun päätin tavotteideni tälle kaudelle olevan:
5km, 10km ja 21km ajan parantamiset (5km parantunut)
400m uinti alle 6:20min (toteutunut)
sprinttiajan parannus (onnistunut)
maratonin juokseminen
Mutta kaikki oli mahdollista. En ikinä aseta mahdottomia tavotteita, koska en niitä edes kunnolla tavoittelisi jos tiedän, että tarvittaisiin ihme, että ne toteutuisivat. Täydellistä mikään ei tule olemaan ja niin sen pitääkin mennä!
Suurin ongelma mulla taitaa kuitenkin olla se, että kaiken todellakin pitäisi tapahtua tässä heti nyt. En tajua sitä, että olen vielä todella nuori ja mulla on järjettömän monta elinvuotta jäljellä, ainakin toivottavasti. Kiire tuntuu olevan, mutta mihin. Enkö vain voisi nauttia elämästäni ja jatkaa unelmieni tavoittelua ja ymmärtää sen, että joidenkin unelmien saavuttamiseen saattaa mennä kauemmin kuin toisten. Miksi minulla on kiire eteenpäin? Pelkäänkö, että aina loppuu kesken? Siihen en osaa antaa tyhjentävää vastausta, ainakaan vielä...
